Kymmenen vuoden tilannekatsaus

En itse tunne Rimpuilevaa Mammaa, jonka aikaansaannos #profiilikuvahaaste on, mutta koska olen törmännyt tähän nyt joka puolella, niin ajattelin itsekin tässä sairauslomani ajankuluksi osallistua. Innoittajina toimivat muun muassa Hannan ja Anun omat kuvapostaukset!

Selatessa FB:n profiilikuvakansiota läpi tuli kyllä muisteltua aika montaa juttua ja todettua, että kymmenessä vuodessa ihmisen elämään ehtii mahtua kaikenlaista.

Vuonna 2007, joka taisi olla Facebookiin kirjautumisvuotenikin, profiilikuvana oli tämä. Kuva on otettu Pietarissa bliniravintolassa. Teimme tuttavuutta venäläisen sampanskojen kanssa ja viihdytimme itseämme Sankarimatkailijan Pietari -opuksella. Matkaseurana oli opiskeluajoilta tuttu toveri ja reissu kesti pitkän viikonlopun verran. Menikin melkein 10 vuotta, että matkustin seuraavan kerran Pietariin (siitä postaus täällä) ja oli Pietarikin ehtinyt muuttua siinä ajassa kovasti, kuten minäkin.

Vuodet eivät tosiaan ole veljiä tai siskoja keskenään. Joiltain vuosilta valinnanvaraa olisi ollut vaikka kuinka, ja yksi niistä vuosista oli 2008. Olin ilmeisesti päässyt FB:n makuun ja innokkaasti vaihtelin myös profiilikuvaani. Merkityksellisimmäksi niistä nousi kuitenkin tämä maisterijuhlissa kesällä 2008 räpsäisty otos, jossa ilo on ainakin täysin aitoa ja myös ansaittua. Gradu nimittäin roikkui työelämän viedessä minua mukanaan jo aiemmin, mutta 2008 väänsin sen väkisin kasaan viime hetkillä ennen tutkintouudistusta.

Tähän kuvaan oli joku kommentoinut että ihan kuin jostain ruokaympyrämainoksesta. Noh, onhan siinä ainakin lihan ja kasvisten suhde oikeansuuntainen. Olimme tässä kaveriporukalla mökkireissulla ja tähän aikaan olin jo se, joka suunnitteli aina viikonloppureissujen ruoat ja myös pääosin toteutti ne, kustannuksiin sentään osallistuivat kaikki. Lautasella näyttäisi olevan pihvin lisäksi uunijuureksia ja vihersalaattia. Vuokramökkien keittiövarustus ei usein päätä huimaa, joten yksinkertaisuus on turvallista!

Vuosi 2010 oli täynnä juhlahumua - se näkyi myös profiilikuvavalinnoissa. Vuoteen mahtui viidet häät (ja yhdet hautajaiset). Ja useammat polttarit myös. Tämä otos, jonka kuvankäsittelystä vastasi eräs opiskeluaikojeni ystävistä, on otettu omissa polttareissani, kun olivat tällänneet minut iltarientokuntoon saunomisen jälkeen. Ystävät tietävät, että minun on vaikea heittäytyä vastaanottajan rooliin, ja että haluaisin itse touhottaa aina mukana kaikessa. Tätä estääkseen he liimasivat minulle todella pitkät tekokynnet, jotta en voisi tehdä kamalasti mitään. En muista, onko tämän illan jälkeen kukaan pukenut minulle sukkahousut ja kiinnittänyt kenkieni solkia puolestani, että tulipahan ainakin kerran elämässä sekin koettua aikuisiällä!

2011 kesällä täytin 30 ja järjestin 80-luvun teemabileet sen kunniaksi. Teema ei koskenut vain omaa ja vieraiden asuja, vaan ulottui myös ruokaan ja musiikkiin. Kaikessa pyrittiin olemaan kasarin hengessä. Menusta löytyykin oma postauksena myös blogista.

Profiilikuvat ovat pääosin joko kesäisiä tai sitten sisätiloissa otettuja ja enemmän kasvo- kuin kokovartalo-otoksia. Tässä poikkeus sääntöön, ulkona talviaikaan otettu kokovartalokuva. Kuva otettiin 2012 erästä verkossa julkaistua juttua varten, jossa kerroin astmastani. Juttuun päädyin viestintätoimistossa töissä olevan kaverini kautta ja kuvan vapaaseen käyttöön on saatu aikoinaan lupa.

Tämän 2013 vuoden profiilikuvan kuvatekstinä on "kaislikossa suhisee". Joskus yritän olla hauska, ja useimmiten en onnistu. Mutta reissu, jolla kuva on otettu, oli kylläkin ihan onnistunut. Olin talvilomalla siskon perheen kanssa Alicanten seudulla ja siskoni on ottanut kuvan Torreviejassa lenkkeillessämme.

2014 oli vuosi jolloin elämäni isot muutokset lähtivät vyörymään. Muutin Helsinkiin työn perässä ja se laukaisi sarjan muitakin elämänmuutoksia. Asuin aluksi Etu-Töölössä 16,5 neliön yksiössä, jossa minulla oli parvisänky, mutta ei uunia tai pyykinpesumahdollisuutta. Kuva on vahinkolaukaus kuvaussessiosta, jossa ystäväni Anna (Hellun hellalla) otti minusta kuvia taaskin yhteen verkkolehtijuttuun, johon minua taas haastateltiin uuteen työhöni sidoksissa olleen luottamustehtävän vuoksi. Luottamustehtävätittelini oli sihteeri ja siitä johtuen tässä pyrittiin leikkimään sihteerilookilla. Kyllähän te tiedätte ne kaikki vitsit sihteeriopiston tytöistä ja niin edelleen.

2015 olin luvannut lähteä tuttavani Saran seuraksi seikkailulle Kruunuvuoren hylätyille huviloille. Oli jännittävää ja alkusyksyn lämpimänä päivänä saimme otettua myös hienoja valokuvia. Vaikka en välttämättä osaa poseerata kovinkaan mallikkaasti, en kyllä kieltäydy juuri koskaan, jos valokuvaustaitoiset mukavat ihmiset kysyvät vapaaehtoiseksi mallikseen.

2016 oli elämäni reissuvuosi ja sitä myöden myös monenlaista kuvamateriaalia olisi ollut tyrkyllä. Valintakelpoisia profiilikuviakin olisi ollut vaikka kuinka monta, mutta valitsin kuitenkin tämän. Olin viime kesänä 2 kuukautta reissaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kuva on reissun viimeisiltä päiviltä, kun olimme jo palanneet Bangkokiin, josta lento kotiin lähti elokuun puolivälin tienoilla. Vierailimme Bangkokissa vähän syrjemmällä kaupungissa olevassa BatCat-museossa, joka oli täynnä kaikenlaista leffa- ja sarjakamaa. Pää alaspäin roikkuvaa hämistä piti tietty mennä pussaamaan ja leikkiä olevansa tässä legendaarisessa leffakohtauksessa:

Ja tässä sitä ollaan nyt! Edellinen profiilikuvani oli otettu joulun aikaan ja se oli minulla käytössä koko alkuvuoden. Tämä otos on siis ihan tuoretta matskua - Oulun ystäviä oli kylässä vappuviikonloppuna ja eräs heistä räpsäisi tämän kuvan, kun olin kaatamassa laseihin mansikkamargaritoja. Niin että moni asia voi muuttua, mutta se ei, että ruoka ja juoma on aina parasta nautittuna hyvässä seurassa!

Lihapataa tummalla oluella

Viikolla pakastinta tonkiessani kohtasin kimpaleen naudan ulkopaistia, jonka ajattelin hyödyntää viikonlopun ruokaan. Talven tehdessä tuloaan alkavat uunissa pitkään hauduteltavat pataruoat taas kiinnostaa. Ajattelinkin siis haudutella lauantain ruoaksi lihasta jonkinlaista pataa.

En ole olutihmisiä, mutta ruoanlaitossa kyllä hyödynnän olutta mieluusti. Tällä kertaa pataan lorahti portteria, joka sopii mielestäni erittäin hyvin liharuokiin makua antamaan.

Lihapata tummalla oluella

Noin 800 grammaa naudan ulkopaistia

Pullo portteria tai stoutia (käytin Laitilan Kievari Portteria)

4 banaanishalottisipulia

3 kynttä valkosipulia

1 kpl Fond du Chef -lihafondia

Vettä

Voita

Suolaa, mustapippuria

Laakerinlehtiä

Leikkaa liha paloiksi.

Kuori valkosipulinkynnet sekä banaanishalotit. Lohko muutamaan osaan.

Kuumenna uuni 180 asteeseen.

Kuumenna paistinpannu ja sulata nokare voita. Paista lihapalasiin ruskea paistopinta pannulla.

Mausta lihapalat suolalla ja mustapippurilla.

Siirrä lihapalat odottamaan pataan.

Lisää pannulle tarvittaessa voita ja paista shalotteja ja valkosipulia kunnes pehmenevät. Siirrä sipulit lihojen kaveriksi pataan.

Kaada pataan olut.

Mausteeksi pataan laitetaan vielä fondia sekä muutama laakerinlehti.

Lisää vielä pataan vettä tarvittaessa sen verran että lihapalat lähes peittyvät nesteellä.

Anna padan muhia uunissa ainakin 2,5 tuntia. Meillä taisi olla kolmisen tuntia ja hyvää oli.

Tarjoile pata perunamuusin kanssa. Mikäli pidät suolakurkuista tai etikkapunajuurista, käyvät nekin kaveriksi lautaselle oikein mainiosti.

Muusi syntyi tällä kertaa puikuloista, jotka keitin kypsiksi ja muussasin sitten puisella perunanuijalla soseeksi. Sekaan reilulla kädellä voinokareita ja kunnon loraus kermaa. Mausteeksi hieman suolaa.

Kas vain, marraskuun ruokahaaste olikin pataruoat, joten osallistunpa tällä osaltani Grillataan ja chillataan -blogin järkkäämään haasteeseen!

Siiderimarinoitua kanaa

Hartwall kutsui ruokabloggareita osallistumaan Onnen omenoita -kisaan, jossa tarkoituksena on esitellä jotakin brunssille sopivaa syötävää, jonka valmistuksessa on käytetty jotakin uusista Happy Joe -siiderisarjan siidereistä taikka joka sopisi erityisen hyvin näiden siiderien kanssa nautittavaksi. Lähdin mukaan, koska minua kiinnosti testata, miltä Happy Joet maistuvat, olenhan siideri-ihmisiä.

Ensimmäinen ajatukseni oli tehdä siideristä jonkinlaista siirappia, jonka sitten olisin tarjoillut lettujen kanssa, mutta näemmä taas oululaisten ajatukset kulkivat samaa rataa, ja Kokkeillaan Kotiharmi ehti tehdä samanhenkistä kisaan tarjolle. Siispä seuraavan ajatuksen kimppuun!

Siiderimarinoitua kanaa

Noin 500 grammaa marinoimattomia broilerin filepihvejä

3 pientä kynttä valkosipulia

1 lime

4 ruokalusikallista (luomu)soijakastiketta

1,5 desilitraa Happy Joe Oakwood -siideriä

Mustapippuria myllystä

Poista kanafileet alkuperäispakkauksesta ja asettele ne suljettavaan rasiaan.

Kuori valkosipuli ja murskaa kynnet ronskilla otteella veitsellä, ei tarvitse alkaa pilppuamaan pieneksi. Lisää valkosipuli kanojen päälle rasiaan.

Halkaise lime ja purista molempien puolikkaiden mehu rasiaan.

Mittaa rasiaan vielä siideri ja soijakastike.

Rouhi vielä mustapippuria melko reippaalla otteella ja sulje rasia. Heiluttele kanoja ja marinadiaineksia rasiassa niin, että marinadi sekoittuu ja leviää ympäri kanafileitä.

Anna maustua jääkaapissa mielellään yön yli.

Olen aiemmin marinoinut kanaa muun muassa rommipohjaisessa marinadissa ja ajattelin, että mikseipä siiderikin voisi aivan yhtä hyvin toimia.

Brunssipäivän aamuna voit sitten paistaa kanat pannulla kypsiksi. Kypsän kanan voi viipaloida nätisti tarjolle. Voit tehdä täytettyjä kanaleipiä valmiiksi tarjolle, tai koota vain täytteet ja leipää tarjolle pöytään, jolloin jokainen voi valita täytteistä mieleisensä.

Tuoreen, herkullisen ciabattan sisään päätyi siiderimarinoidun kanan lisäksi limellä maustettua ranskankermaa, rucolaa ja brie-juustoa. Erittäin herkullinen täyteyhdistelmä!

Limellä maustettu ranskankerma

1 purkki ranskankermaa

1 lime

Suolaa, mustapippuria

Halkaise lime ja purista puolikkaista mehut ranskankerman joukkoon. Sekoita hyvin.

Rouhi ranskankerman sekaan mustapippuria ja ripaus suolaa. Sekoita vielä.

Täytetty kanaleipä maistui oivalliselta Happy Joe Cloudy Applen kanssa.

Sienigratinoidut perunat

Kulinaarimurula pisti elokuun ruokahaasteen aiheeksi sienet, nuo ihanat loppukesän ja alkusyksyn herkut! Pitkästä aikaa päätin itsekin osallistua haasteeseen ja kokkailin parikin sienijuttua jo aiemmin tässä kuussa. Flunssa ja lomareissut kuitenkin meinasivat kiilata haasteeseen osallistumisen edelle, mutta onneksi ehdin vielä viime hetkellä naputtelemaan reseptin blogiin tänään ja osallistumaan haasteeseen!

Selailin inspiraation toivossa Hesarin ruokasivuja, ja bongasin sieltä kivan gratinoitujen varhaisperunoiden reseptin. Kokeilin tätä, ja totesin oivalliseksi.

Sienigratinoidut perunat

Puolisen kiloa perunoita (uudet potut sopivat mainiosti!)

Noin 150 grammaa kantarelleja, pari isohkoa herkkusientä

Puolikas keskikokoisesta sipulista

1 kynsi valkosipulia

Juustoraastetta (mieluiten parmesan, muutkin käy)

Oliiviöljyä

Suolaa

Mustapippuria

Huuhtele ja jynssää perunat syömäkuntoisiksi. Älä kuori, jos ei ole pakko.

Keitä perunat suolatussa vedessä kypsähköiksi, mutta vielä napakoiksi.

Kuumenna uuni 250 asteeseen.

Puhdista sienet. Pilko pieneksi. Silppua myös sipuli.

Lorauta pannulle öljyä ja kuullota sieniä ja sipulia, kunnes neste haihtuu sienistä ja sipuli pehmenee.

Raasta juusto. Luulin, että minulla oli parmesania, mutta ei ollutkaan, joten jouduin korvaamaan goudalla.

Kuori ja silppua valkosipuli.

Sekoita kulhossa keskenään sieni-sipuliseos, valkosipuli ja juustoraaste. Mausta suolalla ja mustapippurilla. Kaada sekaan myös oliiviöljyä, se sitoo seoksen.

Puolita perunat, aseta ne uunivuokaan ja nostele puolikkaiden päälle sieni-sipuli-juustoseosta.

Gratinoi perunoita uunissa, kunnes seos saa väriä ja perunat ovat lämpimiä.

Tarjoile gratinoidut perunat vaikkapa lihan lisukkeena. Itselläni kaverina oli lehtipihviä, joka kyllä jäi maussa herkullisten perunoiden varjoon.

Lempeät lantut ja potkiva poronkäristys

Kuten jo aiemmin raporteerasinkin, olin mukana helmikuun alussa Helsingissä hotelli- ja ravintola Helkan järjestämässä tapahtumassa. Tapahtumasta poiki myös hauska reseptikisa, jossa tarkoituksena oli modernisoida jokin suomalainen perinneruoka tahi suomalaistaa jokin ulkomaalainen klassikko; ei sen niin väliä oikeastaan, kunhan ruoka on hyvää ja siinä on mukana suomalaisia elementtejä.

Reippaana tyttönä olin ensimmäinen kisaan osallistunut, sillä mieleeni ei tullut kuin yksi idea ja päätin testata sen samantien. Saanen siis ainakin papukaijamerkin esimerkillisestä nopeudesta, jos ei muuta menestystä kisasta seuraisikaan ;)

Chilikäristys ja lempeät kookoslanttukuutiot
(2 annosta)

Lanttukuutiot:
435 grammaa suomalaista (luomu)lanttua (kuorineen punnittuna, käyttöön jää siis vähemmän)
2 ruokalusikallista kookosöljyä
0,5 teelusikallista kanelia
0,25 teelusikallista cayennepippuria
Suolaa myllystä
1-1,5 desilitraa kookoskermaa

Kuori lanttu ja pilko siitä noin sentti kertaa sentti kuutioita.

Kuumenna pannulla kookosöljy ja lisää lanttukuutiot. Kuullota minuutin-parin verran.

Lisää sitten joukkoon mausteet ja jatka paistamista.

Lisää kookoskerma ja sekoita.

Hauduta miedolla lämmöllä kuutiot kypsiksi. Tähän menee aikaa noin 20 minuuttia.

Käristys:
Noin 240 grammaa poron käristyslihaa
2 ruokalusikallista maapähkinäöljyä
1 tuore miedohko punainen chili
Mustapippuria ja suolaa myllystä
(Vettä)

Aloita käristyksen tekeminen silppuamalla chili.

Kuumenna pannulla maapähkinäöljy ja laita chilit siihen hetkeksi irroittamaan makuaan.

Lisää joukkoon käristysliha ja käristä pinta.

Lisää loraus vettä, suolaa ja mustapippuria. Anna hautua miedolla lämmöllä kypsäksi. Aikaa tähän menee noin viisi minuuttia.

Ja kas näin on valmiina annos perinteistä suomalaista ruokaa, jonka mausteet vievät ajatukset kauas talvisesta Suomesta. Chiliä on käristyksessä juuri sen verran että se antaa pientä potkua mutta ei polta, vaan lämmittää. Lanttukuutiot ovat lempeän makeahkoja, mutta niihinkin cayenne tuo pientä terää.

Kisaan on osallistunut hieno joukko bloggaajia upeilla luomuksillaan. Kisassa menestyneillä on mahdollisuus päästä ravintola Helkan listalle ja äänestäjiäkin palkitaan, joten antakaa ihmeessä oma äänenne suosikkiannoksellenne täällä.

Sienekäs alkupala

Siskot kokkaa -blogin Nelle päräytti ilmoille syyskuun ruokahaasteen, jossa ideana on etsiä metsästä tahi luonnosta ylipäätään ihan itse jokin ainesosa, jota sitten alkupalan raaka-aineena käytetään. Meillä oli sopivasti tiedossa mökkireissu viikonlopulle ja ajattelin toiveikkaana löytäväni metsästä sieniä, joista voisin kehitellä jonkinlaisen alkupalan ja osallistua sillä ruokahaasteeseen.

Metsäretkellä kohtasimme muun muassa yhden kyykäärmeen (joka oli onneksi jo henkensä heittänyt), kaksi sisiliskoa sekä yhden sammakon. Ja vain muutaman hassun sienen. Tai olihan niitä sieniä, mutta kun uskalsimme kerätä mukaan vain ne, jotka varmasti syötäviksi pienen mukana olleen sienioppaan perusteella tunnistimme. Pussukassa mökille vietiin siis vain muutama hassu rousku ja yksi tatti, joka tarkemman tunnistuksen puutteessa sitten jätettiin kuitenkin käyttämättä. Onneksi mukaan oli kaupasta tarttunut kuitenkin myös säilöttyjä sieniä ja täten sienet saatiin riittämään.

Rouskut ovat sen verran kirpakoita maultaan, että ne on hyvä ensin ryöpätä. Me keittelimme muutamaa sientämme reilut kymmenen minuuttia runsaassa vedessä ja sen jälkeen huuhtelimme niitä juoksevan veden alla ennen ruoaksi valmistamista.

Kermainen sienialkupala
(sormisyötävät pikkualkupalat kolmelle)

Muutama metsäsieni
Muutama haarukallinen Pirkka parhaat -sarjan sienisekoitusta
Voita
Siivu tai pari pekonia
Noin 0,5 desiä kuohukermaa
Suolaa
Mustapippuria myllystä
Ruisleipää paahdettuna

Silppua metsäsienet.

Sulata pienessä kattilassa kunnon nokare voita. Kuullottele voissa sienisilppua ja nosta sekaan myös muutama haarukallinen sienisäilykettä purkista. Sekoittele ja paista tovi.

Lisää pieneksi silputtu siivu pekonia. Paista kunnes pekoni on kypsää.

Lorota kermaa sienipekoniseokseen ja rouhi perään hitunen suolaa ja ihan ronskisti mustapippuria. Anna muhia sen aikaa, että kerma hieman keittyy kasaan ja seoksesta tulee muhennosmainen eikä se enää muistuta kastiketta.

Paahda pala tai pari ruisleipää ja pieni suupaloiksi. Sipaise pintaan voita ja nostele päälle sieniseos. Rouhaise vielä päälle hieman mustapippuria.

Tarjoile pari pientä suupalaa per henkilö alkupalana, kyytipojaksi vaikka valkoviiniä.

Alkupala syntyi ex-tempore mökillä käsillä olleista aineksista, joten hyvin simppelillä linjalla mentiin tällä kertaa. Lopputulos oli yllättävänkin maistuva, sillä jopa kanssaeläjä joka ei sienistä piittaa, kehui tätä hyväksi. Ja jos ruokaan laittaa voita, kermaa ja pekonia, niin voiko se ihan pieleen mennäkään? :)

Peruspöperöä osallistuu syyskuun 2010 ruokahaasteeseen tällä pikkuruisella kermaisella sienialkupalalla.

Seitsemän pientä paljastusta

Kun Pastanjauhannan Rosmariini oli julkituonut omia paljastuksiaan, muistin että minullekinhan tipahti haaste Suolaa & Pippuria -blogista jo aikaa sitten. En ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen aiemmin, koska näitä on mielestäni todella vaikea keksiä!

Homman nimihän on siis se, että ruokabloggaajat ovat haastaneet toisiaan kertomaan itsestään seitsemän paljastusta. Liittyen ruokaan tai muuten vain itseensä.

1. Kävin elämäni ensimmäisen kerran kiinalaisessa ravintolassa yläasteikäisenä. Olin työelämään tutustumisjaksolla töissä eräässä paikallislehdessä ja ohjaajani vei yhtenä päivänä minut lounaalle kiinalaiseen. En tietenkään tajunnut ruoan tulisuusluokituksesta mitään ja tilasin pokkana tulisimman mahdollisimman annoksen. Kokemus oli ikimuistoinen, kun vettä valui silmistä ja nenästä ja suuta poltteli. Sen jälkeen menikin useampi vuosi ennen kuin uskalsin kokeilla uudemman kerran kiinalaista sapuskaa.

2. Syön lihaa, mutta jostain syystä en pysty syömään sisäelimiä. Siis edes maksaa. Lapsena tykkäsin tosi paljon esimerkiksi jauhemaksapihveistä ja vieläkin ne tuoksuvat mielestäni ihan hyviltä, mutta syömisen ajattelukin pistää jo kuvottamaan. Ostankin siis kanssaeläjälle silloin tällöin kaupan ruokatiskeiltä maksapihvejä, koska itse en niitä voi valmistaa tai syödä. Tämä rajoittuneisuus harmittaa itseänikin, mutta ei voi mitään.

3. Keittiövarusteissani on noloja puutteita. En esimerkiksi omista reikäkauhaa tai morttelia.

4. Epäonnistun lähes aina keittäessäni puikulaperunoita. Pidän niistä kovin ja niin pitää kanssaeläjäkin, joten niitä keitetään meillä usein kuorineen kaveriksi vaikka pihville. Mutta ainakin 90 % kerroista onnistun keittämään ne yli niin että ne alkavat hajota keitinveteen. Vaikka kuinka tarkkana yrittäisin olla, niin aina niin vain käy.

5. Äitini kokkaa yleensä kun näemme, joten hän ei ole ollut kovinkaan tietoinen todellisista ruoanlaittotaidoistani, vaikka tietääkin, että kokkaan mielelläni. Muutama viikko sitten äitini oli meillä kylässä ja tein kanarisottoa. Vierailun jälkeen puhutussa joulua ja joulukokkauksia koskevassa puhelussa äitini antoi ilahduttavaa tunnustusta sanoen jotakin tämän tapaista: "ajattelin, että kun sustakin on nyt tullut noin hyvä kokki, että jos sitten jouluna vaikka vähän jaettais näitä ruokahommia, voitais tehdä yhdessä ainakin osa". Jouluruokahössötys on äidilleni tärkeää, joten tällainen jakaminen tuntui todelliselta luottamuksen osoitukselta ja uskolta kokkaustaitoihini!

6. Kanssaeläjän ruokarajoittuneisuus ei ole pelkästään huono asia. Olen oppinut käyttämään mausteita huomattavasti järkevämmin, kun olen joutunut miettimään, etten tunge vaikkapa liikaa mustapippuria ruokaan. Aiemmin minussa oli ylimaustajan vikaa ja tungin ruokaan kuin ruokaan lempimausteitani ylenmäärin.

7. Koen ruoka-alemmuutta aika usein. En osaa mielestäni tehdä niin hienoja juttuja kuin muut ja minua hävettää, etten esimerkiksi juo punaviiniä. Punaviinin juominen kuuluu ilmeisesti mielessäni "hyvien ruokaihmisten tapoihin" ja pidän itseäni moukkamaisena, kun en sitä itse juo. Mutta en voi mitään sille, että punaviiniin liittyy migreenipelko ja sen vuoksi en ole myöskään totuttautunut punaviinien makuun. Olen siis se tyyppi, joka tilaa ravintolassakin tuhdin pihvinsä seuraksi lasillisen valkkaria.

Syötäviä joululahjoja osa 1

Tänä jouluna minäkin vihdoin ja viimein saan annettua ruoka-aiheisia lahjoja ystävilleni. Monena vuonna olen aikonut tehdä jotain kivaa itse, mutta en ole keksinyt hyviä ideoita, minulla ei ole ollut aikaa toteuttaa niitä tai olen epäillyt omia taitojani niiden valmistuksessa. Tällä kertaa bongasin niin kivoja ohjeita, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet ylitsepääsemättömän vaikeilta ja ehkäpä se luottamus niihin omiin taitoihinkin on matkan varrella karttunut. Joka tapauksessa tällä viikolla keittiössäni on syntynyt niin olutsinappia, karpalo-suklaahilloa kuin namusiakin.

Ensimmäisenä julki pääsevät Pirkan joulureseptien joukosta huomioni kiinnittäneet appelsiinitryffelit. Näihin tuli kätevästi myös hieman alkoholia, joten tämä on samalla blogini vastaus joulukuun alkoholi-teemaiseen ruokahaasteeseen, jonka ilmoille on kuuluttanut marraskuun tulisen haasteen voittanut Merkintöjä Melukylästä -blogin Krisu.

Appelsiinitryffelit

3/4 desilitraa vispikermaa
2 ruokalusikallista sitruslikööriä, esimerkiksi Cointreau sopii mainiosti
3/4 teelusikallista jauhettua kardemummaa
250 grammaa tummaa leivontasuklaata
50 grammaa voita

Koristeluun valkosuklaata

Karamellivuokia, joista tarjoilla tryffelit

Kerma ja kardemumma oli jo mittailtu kattilaan, mutta tässäpä muita tarvittavia herkkuaineksia odottelemassa muuntumistaan appelsiinitryffeleiksi.

Mittaa siis kattilaan kerma, sitruslikööri ja kardemumma. Kuumenna seos ja keitä miedolla lämmöllä ilman kantta noin viitisen minuuttia.


Lisää seokseen paloiteltu suklaa ja margariini. Silloin seos näyttää ehkä hieman vähemmän houkuttelevalta eli tällaiselta. Lämmitä seos miedolla lämmöllä välillä sekoitellen, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet joukkoon.

Nostele massa karamellivuokiin. Tässä sitä puuhaa sitten riittääkin! Itselläni oli todella pieniä karamellivuokia (en tiedä edes monenko kokoisia näitä on, mutta nämä olivat siis pikkuruisia paperisia vuokia ja näitä tuli tästä seosmäärästä varsin kohtuullinen määrä). Pyydä apukäsi latomaan vuokia pöydälle, jotta itse ehdit nostella seosta vuokiin ennen kuin suklaaseos kokonaan alkaa tönkköytymään. Nostele karkkivuoat vaikkapa tarjottimelle, jotta sinun on helpompi siirtää ne kylmään jähmettymään.

Anna namusten jähmettyä viileässä (ainakin) pari tuntia.


Jääkaapissa aikansa oltuaan tryffelit näyttävät kutakuinkin tältä. Seos kyllä jähmettyy, mutta ei kovetu hirmuisen kovaksi. Maku ja olomuoto ovat suussasulavan pehmoisia.


Vaihtoehtoisesti voit myös koristaa tryffeleitä valkosuklaalla. Alkuperäisessä reseptissä käsketään sulattaa valkosuklaata vesihauteessa 150 grammaa. Itselläni oli toisen karkkikokeilun jäljiltä avattu leivontavalkosuklaalevy, josta oli noin puolet 100 gramman levystä jäljellä. Siispä sulattelin pakastepussissa, jonka laitoin kuumenevaan vesikattilaan lilluskelemaan, sen jäljellä olevan valkosuklaan ja koristin sillä osan tryffeleistä. Suklaata tietysti kuluu enemmän, jos haluaa tehdä näihin tasaisen koko namun peittävän valkosuklaapeitteen. Itselläni ei hermo kestänyt moista touhua, koska en ole kovin hyvä pipertämään. Omistani tuli niin rumia, että päätin muutaman hirviön jälkeen tehdä lopulla valkosuklaallani vain tuollaiset pisaramaiset koristeet osaan tryffeleistä.

Lisäksi pinnalle voisi vielä ripotella esimerkiksi hopeakuulia, mutta minusta nämä eivät sellaisia erityisesti kaipaa.

Valkosuklaan jälkeen kannattaa vielä laittaa namut jääkaappiin jähmettymään joksikin aikaa. Ohje sanoo jotta muutamaksi tunniksi, mutta näillä meikäläisen suklaamäärillä riitti ehkä tuntikin?

Näitä voi tehdä kätevästi jo näin etukäteen, sillä ohjeistuksen mukaan tryffeleiden pitäisi säilyä viileässä 2-4 viikkoa.

Thaihenkistä kanaa

Näinä alkutalven pimeinä iltoina tekee mieli nauttia jotain lämmittävää. Jo jonkun tovin olin haaveillut jonkin mausteisuudellaan lämmittävän ruoan tekemisestä ja sen nauttimisesta nuudeleiden kera.

Tartuin sitten Stockan herkusta aiemmin ostamaani Ruokasuosikit-sarjan kanaruokien keittokirjaan ja sieltähän löytyi vaikka miten monta kivaa mausteista kanaruokaa.

Samaan aikaan huomasin marraskuun ruokahaasteenkin käsittelevän näitä lämmittäviä ruokia, kun Kissa pöydällä -blogi heitti ilmoille tulisen HOT HOT HOT! -haasteen. Niinpä osallistun näppärästi tällä appeella myös marraskuun ruokahaastekisaan.

Muuttelin hieman kirjan reseptiä. Laitan tähän kuitenkin reseptin alkuperäismuodossaan ja sulkuihin sen miten itse tein.

Kanaa keltaisen currykastikkeen kanssa
(4 annosta)

"Maustetahna"

6 ruokalusikallista thaimaalaista keltaista currytahnaa (käytin vihreää currytahnaa)
1,5 desilitraa maustamatonta jogurttia (käytin 2 dl Bulgarian ruokajogurttia)
4,25 desilitraa vettä (laitoin 2 desilitraa)
Kourallinen tuoretta korianterisilppua (jätin kokonaan pois)
Kourallinen tuoreita thaimaalaisia basilikanlehtiä suikaloituna (laitoin ihan reilusti)

Vokkiainekset

2 ruokalusikallista kasvi- tai maapähkinäöljyä (käytin maapähkinäöljyä)
2 sipulia ohuiksi lohkoiksi leikattuna (käytin yhden ison banaanishalotin)
2 valkosipulin kynttä hienoksi pilkottuna
2 nahatonta, luutonta kananrintaa suikaleiksi leikattuna
175 grammaa pieniä maissintähkiä halkaistuna (käytin säilyketölkillisen)
(1 vihreä chili silputtuna)
(Loraus soijakastiketta ja pienempi loraus kalakastiketta)

Tuoretta korianterisilppua ja suikaloituja thaimaalaisia basilikanlehtiä koristeluun

Valmista "maustetahna", joka siis oli ihan kastikeolomuotoista ainakin minulla. Paista currytahnaa sekoittaen 2-3 minuuttia ja lisää sitten jogurtti, vesi ja yrtit. Kiehauta ja hauduta 2-3 minuuttia.

Kuumenna öljy ja kuullota sipulia ja valkosipulia 2-3 minuuttia. Lisää kana, maissinpuolikkaat (sekä silputtu chili) ja paista sekoittaen kunnes kananliha ja maissi ovat kypsiä. (Lorauta sekaan soijaa sekä kalakastiketta.)

Sekoita joukkoon "maustetahna" ja kiehauta. Hauduta 2-3 minuuttia, kunnes ainekset ovat kunnolla kuumenneet. Koristele halutessasi yrttisilpulla ja tarjoa heti esimerkiksi nuudelien kanssa.


Ulkonäöllisesti ruoka ei ehkä ole taaskaan se kuvauksellisin, mutta maku oli minusta varsin miellyttävä. Mitenkään erityisen tulinen tämä ruoka ei tällä ohjeistuksella ole, mutta lisäpotkua saa käyttämällä äkäisempää currytahnaa ja lisäämällä tuoreen chilin määrää. Itse en ollut varma reseptin lopputuloksesta, joten en laittanut kuin yhden chilin, toisenkin oisi voinut laittaa huoletta. Joka tapauksessa ruoka maistui minulle erittäin hyvin ja tätä tai tämän variaatioita tulee varmasti kokattua lämmittävän ruoan tarpeessa toistekin. Kanankin voi helposti korvata jollakin muulla lihalla, kalalla tahi vaikkapa tofulla.

Ruokamuistoja lapsuudesta

Tuulestatemmattua-blogin Reija voitti elokuun ruokahaasteen ihastuttavalla Hillamisu-reseptillään ja siitä seuraten kajautti ilmoille syyskuun ruokahaasteen. Syyskuun aiheena on lapsuuden ajan ruokareseptit kotoa, siis jotain sellaista mitä äiti/isä/joku muu perheeksi luettava henkilö on tarjolle laittanut ja joka on jäänyt mieleen.

Lapsuudesta tulvahti mieleen moniakin nostalgisia ruokamuistoja; mummolassa saadut hirvenliharuoat, äidin leipomat sämpylät ja rakkauden torttu, savuluukeitto, rapeaksi pannulla paistettu seiti ja monet muut. Miettiessäni mitä tähän haasteeseen kokkaisin, tuli mieleen vielä yksi ruoka; äidin kiinalainen kanapata. Kanaruokia meillä ei arkena juuri kokkailtu (liekö ollut lama-ajan säästöajattelua tai mitä takana), joten kanasta tehdyt sapuskat ovat jääneet mieleen vähän niin kuin pyhäruokina.

Äidin kiinalaisessa kanapadassa ei kylläkään ole oikeasti mitään kovin kiinalaista, ellei sellaiseksi voi laskea soijakastikkeen käyttöä mausteena. Jostain syystä tätä nyt vaan kutsuttiin meillä kiinalaiseksi, joten kutsuttakoon sitä sillä nimellä edelleen. Kanapata oli vähän sellainen herkumpi ruoka, jota tehtiin harvoin. Eikä tämä oikeastaan ihan lapsuuden ruoaksikaan sijoitu; muistaakseni tätä tehtiin enemmänkin yläasteaikoinani. Noh, kotona asumisen aikaa se kuitenkin vielä oli, joten eiköhän tällä voi haasteeseen osallistua :)

Virpin äidin kiinalainen kanapata

Kanan rintafileitä/rintafilepihvejä
Sipuli
Pari valkosipulin kynttä
Purkki tomaattimurskaa
Maissia (käytin puolikkaan pakastemaissipussin)
Säilykepurkillinen ananaspaloja mehuineen

Soijakastiketta, chilijauhetta, suolaa, mustapippuria

Laita uuni kuumenemaan noin 200 asteeseen. Silppua sipuli ja valkosipuli.

Mausta kanat suolalla ja mustapippurilla. Kanoihin voi ottaa esikypsennyksen/väriä pintaan ensin pannulla, jos haluaa. Itselläni oli filepihvejä, jotka vaan pienin 2-3 osaan kypsennysaikaa lyhentääkseni.

Lado pataan/uunivuokaan kanapalaset, maissit, sipulit ja ananakset mehuineen. Ropsauta perään chilijauhetta ja soijakastiketta. Kaada sekaan tomaattimurska. Mausta vielä suolalla ja mustapippurilla jos haluat. Sekoita ainekset sekaisin ja kypsennä uunissa ainakin tunti, riippuen kanapalojen koosta vaikka enemmänkin. Itselläni pata muhitteli uunissa noin puolitoista tuntia, jolloin kanat olivat mukavan meheväksi hautuneita.


En tarkistanut reseptiä äidiltä, vaan laitoin pataan aineksia ja mausteita muistikuvien varassa. Maustepuolesta en oikeasti muista muuta kuin että soijaa laitettiin varmasti ja ettei meidän keittiössä mitään kovin erikoista mausteita tuolloin yleensäkään käytetty, joten tuskin äiti tähänkään on mitään kummoisia mausteita laittanut. Pata oli kyllä pitkän tauon jälkeen aika nostalgista syötävää ja maku muistutti aika hyvin äidin tekemää. Äiti kylläkin käytti aina kokonaisia rintafileitä, luineen kaikkineen ja ne lienevät tuohon aikaan olleet myös valmiiksi marinoituja, joista vaan huuhdeltiin liiat kaupan marinadit pois ennen kokkausta.


Kiinalainen kana nautitaan riisin kera ja lautasellekin voi lorauttaa sekaan vielä soijaa, jos tuntuu että suolasta on uupelo tai muuten vaan haluaa. Mulle on jäänyt lapsuudesta asti kummallinen tottumus lorautella soijakastiketta lähes jokaiseen riisiruokaan.

Tuplameemi

Jospa kirjoittelisi tämmöisen meemeilypostauksen nyt tähän väliin, kun tällä viikolla meillä on lähinnä ämpätty erinäisiä kotikebab-muunnoksia viikonlopun kebab-kokkailun jäljiltä.

Aloitetaan vaikkapa jo ajat sitten kahdestakin suunnasta meikäläisellekin tulleesta haasteesta, jossa tarkoitus olisi kertoa mitkä ruoat eivät maistu tai ovat jopa vallan inhokkilistalla.

Ruokalajeista hyi-en-syö -listalle pääsevät ainakin kesäkeitto, pinaattikeitto ja silakkapihvit. Kesäkeittoon liittyy lapsuuden oksennustautimuisto, jonka vuoksi sitä ei vaan pysty syömään. Olen kyllä pari kertaa olosuhteiden pakosta joutunut sitä aikuisiällä maistamaan ja ei vaan pysty, puistattaa.

Pinaatti taas ei muuten vaan oikeen ole ollut mun makuhermojen ystävä, koulussa kun oli pinaattikeittopäivä, niin ruinasin aina keittäjältä sekaan extrakeitetynkananmunanpuolikkaan ja yritin jokaiseen lusikkaan saada mukaan myös munaa, jotta pinaatti ei niin maistuisi. Ja pinaattilätyt hautasin aina sen kanssa tarjolla olleen tonnikalasalaatin alle hämätäkseni itseäni. Nyttemmin olen syönyt hyvällä ruokahalulla kuitenkin esimerkiksi feta-pinaattipiirakkaa, joten ehkä olen parantumassa pinaattikammostani pikkuhiljaa!

Silakkapihveihin liittyy myös ällöjä lapsuuden muistoja, kun olen aina potenut enempi tai vähempi ruotokammoa. Kotona ruotoisia kalaruokia ei pakotettu syömään, mutta koulussa ala-asteella opettaja pakotti silakkapihvejä syömään. Tottakai ruoto tarttui kurkkuun ja sitten pitikin oksentaa. Ei pakottanut opettaja enää sen jälkeen syömään silakkapihvejä, enkä minä ole sen jälkeen ikinä yrittänytkään niitä syödä. Tämän vuoksi suhtaudun hyvin epäilyksellä ylipäätään kalaruokiin, mikä on todella häpeällistä. Lohta syön, koska ruodot yleensä erottuvat selkeästi. Mutta jos jostain syystä käy joskus niin, että ruoto suussani käy, tulee välitön oksennusrefleksi ja ruoka jää siihen paikkaan, vaikka olisi miten hyvää. Tästäkin toivon joskus pääseväni ylitse!

Merenelävät ylipäätään kuuluvat välttelylistalleni. Katkaravut näyttävät mielestäni sikiöiltä, eivätkä ole erityisen hyviäkään, joten niitä vaan en yleensä itse kokkaa. Syön kyllä, jos jossain on tarjolla. Sen sijaan muut ravut, simpukat ja mustekalat eivät ole toistaiseksi vielä löytäneet tietään miellyttävien ruokien listalle, mutta toivon saavani tähän epäluulooni korjausta tulevalla kesälomareissulla Kroatiaan. Dubrovnikissa aion maistaa ainakin mustaa risottoa, joka on värjätty mustekalan musteella.

Kovin paljon sellaisia täysin ehdottomia yäk-ruokia ja ruoka-aineita ei minulla ole; syön kyllä hyvin monenlaista jos vaan sitä eteeni kannetaan. Mutta omassa kokkailussa tulee sitten välteltyä niitä juttuja, jotka eivät itseä erityisesti miellytä. Enemmän kokkailuja rajoittaa ehkä kuitenkin kanssaeläjä, jonka inhokkilista päihittää kyllä meikäläisenkin inhokkilistan, vaikka tässä kirjoittaessani aloin tuntea itseni jo todella nirsoksi.

Paljastetaan nyt sitten vielä jokunen ehkä erikoisempi välttelyn aihe; lakritsipiippu (taas lapsuuden oksennustautikokemuksia), vadelmat (mitä ilmeisimmin ikäviä kohtaamisia vattumatojen kanssa menneisyydessä), puolukka ja kesäkurpitsa.

Puolukoiden maku on ehkä liian kitkerä ja hapokas? En tiedä, näistäkin haluaisin kyllä pitää ja ehkä pääsen uudelle polulle, kun tykkäsin kuitenkin Vegemisiän Kaverin ihanasta puolukkaleivästä, jota taannoin miitissä sain maistella. Kesäkurpitsaa taas söin lukioaikoina kiintiöt täyteen, kun meidän lukion kasvissapuskoissa tuntui olevan aina kesäkurpitsaa riippumatta siitä, sopiko se kyseiseen ruokaan vai ei. Sen jälkeen tosiaan en ole aktiivisesti hakeutunut kesäkurpitsan äärelle ;)

Muitakin inhokkeja varmasti on, nämä tulivat päällimmäisinä mieleeni.

Ja sitten vielä Rosmariinin innoittamana muistelumeemi:

10 vuotta sitten minä...

1. Asuin Tampereella Annalassa*.
2. Olin juuri päässyt kesälomalle opiskeltuani toisen vuoden ilmaisutaitolukiossa.
3. Odotin 18-vuotissyntymäpäivääni.

5 vuotta sitten minä...
1. Tapasin hurjan paljon uusia ihmisiä kun elin uutta vaihetta elämässä.
2. Kävin ensimmäistä kertaa Provinssirockissa.
3. Vietin ensimmäistä kertaa elämässäni palkallisen oikean kesäloman.

3 vuotta sitten minä...
1. Vietin ensimmäistä yhteistä kesää nykyisen kanssaeläjäni kanssa.
2. Luovuin punaisesta rastatukastani.
3. Pääsin syksyllä töihin nykyiseen työpaikkaani.

Vuosi sitten minä...
1. Luin jo paljon ruokablogeja ja mietin oman perustamista.
2. Valmistuin monen vuoden gradun roikottamisen jälkeen yliopistolta.
3. Pidin huiput valmistujaiskekkerit, joiden suunnittelusta ja tarjoiluihin panostamisesta nautin todella paljon.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. Olen perustanut oman ruokablogin vihdoinkin.
2. Olen tavannut ensimmäistä kertaa livenä ihania kanssaruokabloggaajia.
3. Olen ostanut ihkaensimmäisen oman asunnon, jossa on ihana keittiö.

Eilen minä...
1. Kiertelin huonekalukauppoja silmäillen mahdollisia ostoksia tulevaan uuteen kotiin.
2. Olin töissä.
3. Kokkailin jauhelihapihvejä ja uusia perunoita.

Tänään minä...
1. Olen kärsinyt pääkivusta.
2. Ollut töissä.
3. Aion lähteä vielä johonkin ulos syömään ja nauttimaan ihanasta kesäillasta.

Huomenna...
1. Allekirjoitan lainapaperit ja se jännittää.
2. Aion kokeilla isosiskoni antamaa ruokavinkkiä.
3. Saatan lähteä puistoon istumaan, jos sää sallii, sillä kanssaeläjä hummaa työpaikkansa kesäjuhlilla koko illan ja yön.

Olen kyselyihminen. Tykkään kysyä paljon asioita ja kyselyihin vastaaminen on minusta yleensä tosi kivaa :) olen lähipiirissäni se todennäköisin vastaaja kaikenmaailman blogeissa, sähköposteissa ja facebookissa kiertäviin kyselyihin. Siksipä näihinkin oli kiva vastailla!

*Kirjoitin aiemmin että Kissanmaalla. Asuin siellä kyllä vuoden, mutta 1999 asuin kyllä jo Annalassa. Näin se aika menee ja muisti pätkii!

Paikallisruokablogistien kokoontumisajot

Pastanjauhajien kokoonkutsumana meillä oli täällä Oulussa eilen paikallisten ruokablogien kokoontumisajot. Tarkoitus tokikaan ei ollut olla vain oululaisten miitinki, mutta kuten yleensä käy, matka Ouluun etelämmästä lienee pidempi kuin Oulusta etelään, eikä tällä kertaa saatu mukaan vahvistuksia kauempaa. Porukka oli pieni, mutta meno sitäkin hilpeämpää ja välittömämpää. Harvoin tulee ihmisten kanssa ensimmäisestä lauseesta niin hyvin juttuun kuin eilen tapahtui.

Pastanjauhajien ihanille Rosmariinille ja Pippurimyllylle kuuluvat tietysti ensisijaiset kiitokset ihan jo senkin puolesta, että he ystävällisesti tarjosivat puitteet tapaamiselle kotonaan. Ja kun vielä oikeen kotiovelta haettiin ja autolla ystävällisesti kuljetettiin perille, ettei tarvinut seikkailla bussissa sapuskoiden kanssa, niin eipä ole kyllä palvelusta valittamista!

Miitingissä läsnä olivat itseni ja jauhajien lisäksi myös kakkutaituri Patavahti Pata & Kattila -blogista sekä ihanat Vegemisiän tytöt. Lisäksi paikalla oli pari paikallisvahvistusta Pastanjauhajien lähipiiristä, mutta blogosfäärin ulkopuolelta.

Kun ruokabloggaajat kokoontuvat, arvata saattaa ettei ruoasta ole pulaa ja laatu on kohdallaan. Nyyttärihenkisesti paikalle tuotiin kukin jotain ja grilli oli kuumana. Kuvallista antia varmaankin saadaan esille jossakin vaiheessa Pastanjauhajien suunnalta, itse kun en omalla rupukamerallani edes viitsinyt ruveta mitään räpsimään.

Tarjolla oli kuitenkin muun muassa:

Järjettömän hyvää puolukka-ruisleipää
Kauppahallin valikoimista Pastanjauhajien toimesta hankittua tervaleipää
Tomaatti-mozzarellasalaattia
Salaattia, jossa oli ainakin melonia, päärynää, juustoja ja pähkinöitä
Italialaista perunasalaattia uusista perunoista
Seitan-pihvejä grilliin
Marinoituja kanantissejä
Dramaattisia täytettyjä tomaatteja
Fetatahnaa leiville ja grillatuille pihveille
Vartaita
Lammaspullia
Upea täytekakku

Supersööttejä macaroneja

Lisäksi vielä juustoja, dippailtavia kasviksia ja useammanlaista viiniä. Toivottavasti en unohtanut listasta mitään, mutta herkkuja oli niin valtavasti että piti oikein keskittyä muistelemaan mitä kaikkea tulikaan maisteltua eilen!

Järjestin pienen draamanumeronkin kokkailun ohessa. Silppusin sipulia ja juttelin samalla tomaattien täytteiden silppuamisessa auttaneen Pippurimyllyn kanssa. Siinäpä sitten huolimattomasti leikkasin myös palasen peukalostani. Onneksi veri ei tirskahtanut sipuleille asti, tai olisi saattanut tomaatit jäädä Vegemisiän tytöiltä syömättä :) kokkailuhetken keskeytti siis pieni ensiaputauko, kun Pippurimylly ja hänen ystävänsä kiltisti putsasivat ja paikkasivat meikäläisen sormea. Kokkaus jatkui tauon jälkeen näppärän hygieenisesti pakastepussi toisessa kädessä laastaroinnin suojana!

Ajattelin päästä helpolla ja yhdistää blogimiittitarjoilut sekä Pastanjauhajien vetämän toukokuun ruokahaasteen, jonka aiheenahan on piknikeväs tahi eväsretkelle helposti mukaan pakattava ape.

Peruspöperölä osallistuu siis toukokuun ruokahaasteeseen fetatahnalla. Italialaista pottusalaattiakin oli tarjolla ja sen reseptin tähän lykkäsin, mutta koska haasteruoan kai kuitenkin täytyy olla vain yksittäinen sapuska, niin olkoon nyt sitten tuo fetatahna. Ketsuppilassa kun jo osallistuttiin yhdenlaisella perunasalaatilla.

Italialaiseen perunasalaattiin otin suuntimia Keski-Suomalaisen nettisivuilta löytyneestä ohjeesta. Fetatahnan ohje taas on tarttunut mukaan painonhallintahommista tutusta maksullisesta nettipalvelusta, joten suoraan sinne ei kykene linkittämään.

Fetatahna
(noin kuusi annosta)

200 grammaa fetajuustoa
2 valkosipulin kynttä
4 ruokalusikallista maitoa
2 teelusikallista oliiviöljyä
Tuoretta basilikaa silputtuna
Mustapippuria myllystä

Murenna feta kulhossa esimerkiksi haarukan avulla murusiksi. Purista sekaan valkosipulit. Lisää joukkoon maitoa niin että seoksen koostumuksesta tulee tahnamaista. Lorauta perään oliiviöljy. Lisää vielä basilikasilppu ja rouhi sekaan mustapippuria ja sekoittele ainekset kunnolla sekaisin. Nauti fetatahnaa esimerkiksi grillatun/paistetun lihan päällä. Testattu kanalla, naudan ulkofileellä ja seitan-pihvillä ja kaikkien kanssa maistui :) piknikille tämä sopii siten, että tämä on myös äärimmäisen hyvää esimerkiksi patongin päällysteenä. Eli patonkia ja tätä kun nappaa mukaan piknikille, niin eipä edes välttämättä paljon muuta tarvitse!

Italialainen perunasalaatti

Noin 500 grammaa uusia perunoita
1 punasipuli
Pieni purkillinen kaprista
2 ruokalusikallista valkoista balsamicoa
Jotain tuoretta yrttiä silputtuna (minulla oli basilikaa, mutta esimerkiksi sileälehtinen persilja tai oregano käyvät myös)
0,75 desilitraa oliiviöljyä
Suolaa, pippuria
(Keitettyjä kananmunia)

Jos haluat käyttää kananmunia, niin keitä ne tässä vaiheessa koviksi. Puhdista perunat ja keitä niitä suolalla maustetussa vedessä lähes kypsiksi. Älä anna perunoiden kiehua liian pehmeiksi, jotteivat ne hajoa kun pilkot ne salaattiin.

Anna perunoiden jäähtyä hetkisen ja leikkaa ne sitten suupaloiksi. Lisää perunoiden joukkoon balsamico (tai jos olet pihi niin kuin minä, etkä raski ostaa balsamicoa pelkästään tätä varten, lorauta joukkoon esimerkiksi jotain hedelmäistä viinietikkaa ja/tai mehua. Minä lorautin omenaviinietikkaa ja sitruunamehua). Lisää joukkoon hieman suolaa, pieneksi silputtu punasipuli sekä kaprikset. Lisää myös silputtu yrtti/yrtit. Kaada lopuksi koko komeuden päälle oliiviöljyä ja sekoita hyvin, mutta varovasti. Anna salaatin marinoitua ennen tarjoilua ja lisää kananmunat lohkottuina salaatin päälle vasta tarjoiluvaiheessa.



Meikäläisen versiosta jäivät munat nyt pois, koska en jaksanut ruveta kuljettelemaan keitettyjä munia mukanani että olisin ne tähän laittanut ennen tarjoilua sitten mukaan. Mielestäni tämä ei kyllä niitä munia edes kaivannut, ainakin grillailujen lisäkkeenä tämä toimi ihan hyvin näinkin. Ja epäilemättä myös pikniktarkoituksessa on munat parempi unohtaa, eivät tykkää erityisen paljon lämpimässä oleskelusta kuitenkaan ne. Eli munaton salaatti kulhoon ja pikniköimään!

Lopuksi täytyy vielä kiittää Patavahtia erityisen hienosta täytekakusta, se oli tosi hieno ja maukas, vaikka oma kriittinen silmäsi muka jotain virheitä koristeluista löysikin! Ja onnistuivathan ne macaronitkin viimein! Oli hauska törmätä niin monen vuoden jälkeen ja todeta taas kerran tämänkin kaupungin pienuus :) Harmi, että jouduit lähtemään porukasta jo aiemmin muihin rientoihin.

Vegemisiän molemmat osapuolet olivat aivan ihanan valloittavia ja erityisen hauskaa oli kuunnella Nuoren Naisen juttuja isästään. Mieletön ruokalapsuus! Myös Vegemisiän Kaveri oli valloittava eikä sosiaalisia suodattimia ei taidettu tällä kertaa tarvia :)

Pastanjauhajien vieraanvaraisuudesta täytyy vielä kerran erityisesti kiittää, vaikkakin niissä Pippurimyllyn tehtailemissa mojitoissa taisi olla jotakin ajantajun vievää salaista ainesosaa, kun se ilta niin nopeasti vierähti aamuksi. Oli aivan vallattoman hauskaa istua yötä teidän kanssanne, kiitos ja anteeksi!

Summa summarum: ensikosketus kanssaruokabloggaajiin oli erityisen positiivinen kokemus ja tämä täytyy kokea uudestaan, toivottavasti mahdollisimman pian! Lupaan kutsua teitä kokkailemaan ja istumaan iltaa uuteen tilavaan keittiööni, jahka saamme omaan kotiin muutettua.

Peruspöperölä nimittäin mitä todennäköisimmin siirtyy kesän aikana vuokrakeittiöstä ikiomaan keittiöön kokkailemaan. Minun ja kanssaeläjän lainaehdollinen asuntotarjous kun hyväksyttiin perjantaina ja pankkirumban selvittyä diilin pitäisi konkretisoitua. Tällaisella uutisella aloitettu viikonloppu ja koko päivän, illan ja yön kestänyt maku- ja nauruhermojen vaaliminen lauantaina teki tästä viikonlopusta aivan erityisen mieleenpainuvan. Nyt voin onnellisena turvautua noutoruokaan ja käyttää sunnuntain aivan levon kannalta.

Pasta vastaa haasteeseen

Vellipoika-blogi voitti maaliskuun 2009 ruokahaasteen ja täten oli siis oikeutettu julistamaan aiheen huhtikuun 2009 ruokahaasteelle. Haasteen aiheena ovat tällä kertaa värit, tarkemmin sanottuna punainen, vihreä ja keltainen. Näitä värejä kuuluisi olla haasteruoan pääraaka-aineissa.

Edellinen ruokahaaste olisi ollut hurjan hauska ja minua harmittaa, etten saanut ylitettyä ruotokammoani vieläkään ja tartuttua muuhunkin kalaan kuin loheen. Siispä lupasin itselleni, että huhtikuun haasteeseen osallistun aivan varmasti. Luultavasti olisin kuitenkin taas unohtanut haasteen siiheksi, kunnes on liian myöhäistä, joten päätin tarttua mahdollisimman pian toimeen.

Jos totta puhutaan, niin osa haasteruoan aineksista kulkeutui kotiin Stockmannin hulluilta päiviltä ja kotona vasta hoksasin näistä ruokaa miettiessäni, että tästähän saisi myös haasteruoan aikaiseksi. Mietin kyllä, että voidaanko sitruunaa laskea tässä ruoassa yhdeksi pääraaka-aineeksi, jos siitä käytetään ruokaan vain mehu, mutta koska mielestäni sitruuna maistui lopputuloksessa, päätin sen olevan riittävän päätoiminen raaka-aine.

Kuten kuvastakin voi päätellä, haasteruokani kolme väriainesta ovat punainen tomaattimurska, vihreä tuore basilika sekä keltainen sitruuna. Näistä ja vähän muistakin aineksista syntyi pastaa.

Tomaattinen basilika-herkkusienipasta sitruunalla terästettynä
(yhdelle)

Puoli tölkillistä (eli noin 200 g) tomaattimurskaa
Yksi kynsi valkosipulia
Sipulia (esim. yksi shalotti tai pari kevätsipulia varsineen)
Puolikkaan sitruunan mehu
Herkkusieniä (laitoin noin puolet säilykepurkista jossa oli sieniä n. 180 g)
Kourallinen tuoretta basilikaa
(suolaa, mustapippuria)

Sopiva annos pastaa, minulla tällä kertaa kaurapastaa
Juustoa annoksen päälle, esimerkiksi parmesania

Silppua valkosipulin kynsi, valikoimasi sipuli ja basilika silpuksi. Laita pastavesi kiehumaan ja pannu/kattila, jossa valmistat kastikkeen, kuumenemaan. Tarkoitus olisi että kastike ehtisi muhia hetken ennen kuin pasta on kypsää, joten ajoita pastan valmistuminen siten, että se ei ole valmista ainakaan ennen kastiketta.

Lorauta pannulle oliiviöljyä ja kuullottele sipuleita siinä hetkinen. Lisää joukkoon herkkusienet. Hetkisen kuluttua purista joukkoon puolikkaan sitruunan mehu. Odottele taas hetkinen ja lisää joukkoon tomaattimurska. Anna pulputella tovi ja lisää sitten joukkoon basilikasilppu ja rouhaise sekaan mustapippuria sekä suolaa makusi mukaan. Anna vielä pulputella sen aikaa, kunnes pasta on kypsää. Kaada kastike pastan päälle lautaselle ja raasta tai vuole päälle vielä juustoa.


Lopputulos näytti kutakuinkin tältä. Maku oli mukavan raikas ja hieman kirpeäkin. Ei ehkä ihan järjettömän mielikuvituksellinen tuotos, mutta osallistun tällä kuitenkin ruokahaasteeseen. Ei ekalla kerralla voi ihan älyttömiä vaatia, eihän? ;)

Aamupalaa

Sain Unelias kokki -blogin Annalta aamupala-aiheisen haasteen, joka onkin ihan ensimmäinen ruokabloggaana vastaanottamani haaste! Ja mikäs sen mukavampi aihe, kuin aamupala.

Haaste kuului siis näin:
-kerro tyypillisestä aamupalastasi
-lisää vähintään kolme aamuihisi liittyvää kuvaa
-voit myös kertoa esimerkiksi mieleenpainuvimman aamiaisesi ikinä, mitä et ainakaan halua löytää aamupalapöydästäsi jne...
-haasta kolme ihmistä kertomaan heidän aamuistaan

Minä olen ehdottomasti aamupalaihminen. Päiväni ei lähde käyntiin, ellen saa aamulla edes jotain syödäkseni. Olen myös siitä ilmeisesti hieman poikkeava tapaus, että minulla myös ihan oikeasti usein on nälkä herätessäni (monethan syövät aamupalaa vähän kuin väkisin, kun ei varsinaisesti ruoka heti herättyä niin maistuisi). Yleensä käyn siis varsin innolla aamupalapöytään! Tai oikeammin täytyy tunnustaa, että arkisin vietän kyllä aamupalahetkeni lähes poikkeuksetta tietokoneen äärellä... haluan tarkistaa sähköpostit ja mitä Internetin ihmeellisessä maailmassa on tapahtunut, ennen kuin lähden töihin.

Rakas ystäväni Moccamaster.

Aamupalaani kuuluu lähes poikkeuksetta aina kahvia. Pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi kanssaeläjältä saatu Moccamaster on palvellut hyvin ja keittää meille aamuisin aina maistuvaa kahvia kyytipojaksi muulle aamiaiselle. Kahviini laitan sekaan rasvatonta maitoa, mutta en sokeria. Ja aamupalaan kuuluu 2 kupillista kahvia. Yksi ei oikein riitä ja enemmän on liikaa. Aamukahvi onkin usein päivän ainoa kahviannokseni, sillä töissä juon useimmiten teetä. Vatsani ei oikein pidä nykyään kahvista, ellen syö samalla sitä juodessani jotain ja siksi kahvitauolla on mukavampi juoda teetä.

Tyypillinen arkiaamun aamiainen.

Tyypillinen arkiaamuni aamiainen sisältää maitokahvin lisäksi lähes aina leipää. Tosi usein se on ruisleipää, mutta joskus myös esimerkiksi paahtoleipää. Leivän päälle laitan sipauksen rasvaa, jotakin leikkelettä (nyt savustettua kalkkunaleikkelettä), perusjuustoa kuten edamia ja tuorekurkkua. Jos syön 2 leipää, en useimmiten ota muuta. Mutta jos syön vain yhden palan leipää, niin silloin aamupalaan kuuluu myös jokin hedelmä tai jogurtti. Lisäksi olen viimeisen muutaman kuukauden aikana alkanut nauttia aamuisin myös lasillisen mehua, joka on lähes aina Valion luomuappelsiinimehua. Monista appelsiinimehuista jää itselläni jotenkin karvas maku suuhun, mutta tuo luomumehu on pehmeämpää. Onhan se myös aivan hirveän kallista, mutta kai sitä jotain pientä arjen luksusta täytyy kuitenkin olla :)

Viikonloppuisin tykkään käyttää aamiaiseeni enemmän aikaa ja ehkä vähän vaivaakin. Silloin on mukavaa kattaa aamiaistarpeet ruokapöytään ja lukea rauhassa sanomalehteä ja mielellään myös jutustella tuon kanssaeläjän kanssa. Runsaampi aamupala monesti kuittaa samalla viikonlopun lounaan, sillä monesti aamupalan nauttiminen venähtää aamupäivään viikonloppuisin ja varsinainen lämmin ruoka tulee tehtyä vasta joskus iltapäivällä.

Eilistä aamupalaa varten tein jo perjantai-iltana jääkaappiin yön yli kohotettavat sämpylät. Olen jo pitempään miettinyt tuon sämpyläohjeen testaamista ja nyt sain siihen hyvän syynkin tämän aamupalahaasteen innoittamana. Ohjeen itse bongasin taannoin Sillä sipuli -blogista.

Lauantain aamiainen kahdelle.

Lauantaiaamun aloitin siis lykkäämällä sämpylät uuniin ja keitellen niiden paistumisen aikana kahvit valmiiksi. Katoin sämpylät ja aamupalatarvikkeet pöytään ja vietimme mukavan leppoisan aamiaishetken kanssaeläjän kanssa. Sämpylät olivat yllättävänkin hyviä ja täyttäviä, vaikka ulkonäöllisesti olivatkin hieman erinäköisiä kuin tavalliset sämpylät meillä yleensä. Kanssaeläjäkin totesi että "kyllä tässä nyt taitaa joutua kehumaan näitä sun sämpylöitä".

Vaikka olenkin aamupalaihminen, niin liian raskas aamiainen ei kuitenkaan saisi olla. Hotelliaamiaisella kyllä tykkään syödä paljon ja myös rasvaista, kuten pekonia. Pekoni ja paistettu muna tai munakokkeli on kyllä ihanaa aina välillä! Mutta taannoin ollessani viikonloppumatkalla Pietarissa ystävättäreni kanssa, alkoi venäläisen hotellin aamiaisen rasvaisuus jo oikeasti tökkiä. Kaikki oli niin ekstrarasvaista mitä tarjolla oli, että se vain rupesi etomaan. Eli kaipaan ilmeisesti sitten kuitenkin myös jotakin raikasta osaksi aamupalaani.

Ehkäpä yhteenvetona voisi todeta, että ihanneaamiainen on sellainen, jonka voi nauttia rauhassa ilman kiirettä ja mielellään myös hyvässä seurassa. Ja siihen kuuluu maitokahvia, jotakin mahaa täyttävää sekä jotakin raikasta.

Haasteeseen haastan mukaan Välispiikin Kulinaarimurulasta, Hyppysellisen ja Pastapään Sillä sipuli -blogista ja Tuu nyt jo, ketsuppi! -blogin Ketsupin. Osallistuminen ei toki ole pakollista, mutta suotavaa :)

Laitan tähän vielä noiden yön yli kohoteltavien sämpylöiden ohjeen.

Sämpylät seuraavaksi aamuksi
(Noin 10 sämpylää)

Puolikas pussi kuivahiivaa tai 1/4 paketillista tavallista
3 desilitraa kylmää maitoa
1 ruokalusikallinen öljyä
1,5 teelusikallista suolaa
1 ruokalusikallinen hunajaa
1 desilitra puurohiutaleita (minä käytin neljän viljan kun ei ollut kaura)
6,5 desilitraa hiivaleipäjauhoja

Ota esiin uunipelti tai tarjotin tai joku muu sellainen alusta, jonka päällä voit nostaa sämpylät jääkaappiin. Meillä ei ainakaan uunipelti mahdu jääkaapin hyllylle niin että ovenkin saisi vielä kiinni, joten käytin kohotusalustana tarjotinta.

Murenna hiiva tai kaada kuivahiiva kulhoon. Sekoita joukkoon kylmä maito. Lisää sitten öljy, suola, hunaja sekä puurohiutaleet. Lisää joukkoon hiivaleipäjauhoja vähitellen. Kun olet saanut lisättyä ja sekoitettua joukkoon kaikki jauhot, voit öljytä kätesi ja puristella taikinaa kunnes siitä tulee kimmoisaa ja se alkaa irrota kulhon seinämistä. Taikinan on tarkoitus jäädä hieman löysäksi.

Ripottele jauhoja pöydälle, tai jos olet laiska ja haluat välttää sotkua, teet niin kuin minä ja laitat niitä jauhoja leivinpaperiarkin päälle ja kumoat taikinan sille. Leikkaa sitten taikina 10 palaseen. Kostuta kätesi vedellä ja pyörittele palasista sämpylämäisiä palleroita. Nosta sitten sämpylät valitsemallesi kohotusalustalle jonka olet päällystänyt leivinpaperilla. Tai jos teit niin kuin minä, niin nostat sen leivinpaperin jonka päällä teit äskeisen vaiheen, kohotusalustalle. Ripottele sitten sämpylöiden pintaan runsaasti jauhoja. Peitä tämän jälkeen sämpylät liinalla ja nosta ne yöksi jääkaappiin kohoamaan.

Aamulla voit sitten ottaa kohonneet sämpylät jääkaapista pöydälle lämpimään siksi aikaa, kun uunisi lämpenee 250 asteeseen. Paista sämpylöitä noin 10 minuuttia eli kunnes saavat pintaansa väriä.

Minua hämmästytti tässä ohjeessa kauheasti tuo hiivan sekoittaminen kylmään nesteeseen ja kylmässä kohottaminen, mutta kyllä se vain toimi. Sämpylät kohosivat ja taikinan löysällä rakenteella lienee tekemistä sämpylöiden kuohkeahkon loppuolomuodon kanssa. Ensin mietin myös miksi hitossa sämpylät pitää päällystää jauhoilla, mutta kaipa sillä on tekemistä sen kanssa, etteivät löysästä taikinasta tehdyt pallerot juutu kiinni niitä peittävään liinaan. Tai sitten sillä on vielä jokin syvällisempi merkitys, jota minä en vain tajua. Jokatapauksessa näistä tuli hyviä ja näitä teen ehdottomasti toistekin!

Uunituoreita sämpylöitä.