tiistai 26. heinäkuuta 2016

Buddhia ja kahviloita - Vientiane

Luang Prabangista jatkoimme matkaamme kohti Laosin pääkaupunkia Vientianea, joka taitaa olla pienin pääkaupunki Aasiassa. Jälleen kerran meillä oli pientä sekoilua järjestelyissä; olimme sanoneet Luang Prabangin hotellillemme, että haluaisimme liput aamupäivällä lähtevään bussiin, koska olisi ollut kiva katsella vuoristomaisemia matkan varrella. Olimme tehneet hotellivarauksemme sen mukaisesti, että olisimme sunnuntaina illalla perillä Vientianessa. Kävikin kuitenkin niin, että sitä bussia ei mennyt meidän matkapäivänä ja vaihtoehtoina oli joko aikaisin aamulla lähetevä minivan tai illalla lähtevä, yön yli ajava sleeper bus. Minivan ilman vessaa ei kymmenen tunnin matkalle ihan houkutellut, joten käytännössä meidän oli pakko ottaa iltasleeper. Hotellivarausta ei tietenkään voinut enää muuttaa, joten lähetin booking.comin kautta viestin hotellillemme, että checkaamme sisään varhain maanantaiaamuna, ja että toivomme, ettei varauksemme tämän vuoksi raukeaisi.

Sleeper bus oli mallia yksittäiset penkit jokaiselle. Rivejä bussissa oli kolme, kaksi ikkunariviä ja yksi keskellä. Ja paikkoja kahdessa kerroksessa. Tilavaksi ei voinut paikkaa kutsua, mutta yllättävän mukava siinä kuitenkin oli matkustaa, ainakin kun on tämmöinen hobitti niin kuin minä - annoin suosiolla kanssareissaajalle alapedin, jotta hänen on helpompi ojentaa tarvittaessa itseään vähän käytävänkin puolelle. Maksoimme extraa lipusta, kun otimme sen hotellin kautta, mutta saimme mukavan kyydin ilmastoidussa autossa bussiasemalle, joten ihan niin paljoa ylihinta ei kirpaissut (lipun oikea hinta olisi ollut 140 000 kipiä, maksoimme tähän muutaman kymppitonnin päälle). Hintaan kuului siis nukkumapaikka bussissa, pieni vesipullo ja riisiannos, jonka mausta en osaa sanoa, sillä jätin omani syömättä.

Hitusen jännitti lähteä bussimatkaan, sillä olimme kuulleet keväällä kyseisellä reitillä sattuneista ammuskeluista, joissa busseja päin oli tosiaan ammuskeltu. Ammuskeluissa kuoli yksi kiinalainen ja useampia loukkaantui, mutta pidätyksiä oli tehty ja hetkeen ei ollut ammuskeluja ollut.

Matkalla maisemat olivat huikean vuoristoiset, sen mitä pimeällä bussin ikkunasta erotti. Näin mahtavan otoksen sain kuutamosta vuoristossa napattua. Eli siis turha oli yrittää tallentaa usvaisia vuorenhuippuja ja alhaalla roikkuvia pilviä kännykkäkameralla liikkuvan bussin ikkunasta. Bussi lähti kahdeksan aikaan illalla ja olimme perillä Vientianessa viideltä aamulla. Etuajassa!

Bussiasemalla oli paikalla kyytejä, jotka paimensivat ihmisiä mukaansa huutelemalla kovaäänisesti "city center!". Takalava lastattiin hyvin hyvin täyteen reissaajia nyssäköineen ja sitten kun oli tarpeeksi täyttä, matka keskustaan alkoi. Hinta oli 20 000 kipiä. Kyyti jätti keskustaan ja olimme ehkä korttelin päässä hotelliltamme, joka pariksi ekaksi yöksi oli netistä varaamamme Mixay Paradise Hotel.

Olin lukenut netistä, että hotellissa on runsaasti kieltokylttejä ja niitä kyllä riitti. Tässä pari meidän huoneessa ollutta kieltoa. Huonetta ei meinannut aluksi järjestyä, mutta sitten ilmeisesti yöduunarin lisäksi paikalle tuli joku paremmin perillä oleva, joka kertoi saaneensa viestini booking,comista ja että huone meille olisi saatavilla heti. Mikä oli erityisen kiva, koska siinä kuuden kieppeillä aamulla oli erityisen kiva bussissa vietetyn yön jälkeen päästä suihkuun ja ottamaan vielä aamunokoset.

Aamuöinen Vientiane näytti jotenkin ei niin houkuttelevalta ja ehdin jo miettiä, että noinkohan täällä viitsii montaakaan päivää viettää. Onneksi päivän valjettua kaupunki näytti sentään vähän mukavammalta, mutta en silti lämmennyt sille missään vaiheessa ihan samalla tavalla kuin Luang Prabangille.

Päästyämme liikkeelle huoneesta, lähdimme etsimään jotain syötävää. Päädyimme Benoni Cafeen, jossa tilasimme kahden hengen aamiaissetin, joka sisälsi kaikenlaista hyvää; paistettuja munia, lämmintä, rapeaa patonkia, leikkeleitä, nakkeja, juustoja, croissanttia, kahvia ja mehua.

Benoni Cafen ikkunasta bongasin kadun toisella puolella olevan Sweet Moon, ja päätin haluavani sinne herkuttelemaan jossain vaiheessa.

Sweet Moo tarjoaa monenlaisia jäätelöherkkuja pirtelöistä jäätelöllä päällystettyihin toasteihin ja jäätelöannoksiin.

Ensimmäisellä kerralla tilasin peanutbutterannoksen, jossa oli jätskiä ja kastiketta, manteleita, banaania ja cornflakeseja. Överimakeaa mutta herkkua!

Toisella kerralla otin banaania, suklaa- ja vaniljajäätelöä sekä kermavaahtoa ja suklaakastiketta sisältäneen annoksen. Taustalla reissukaverin överisuklainen annos.

Muutamia kivoja kahviloita Benoni Cafen ja Sweet Moon makeiden herkkujen lisäksi tuli testattua niiden muutaman päivän aikana, jotka Vientianessa vietimme.

Cafe Sinouk oli hotellikatumme päässä ja näytti siistiltä ja kivalta. Siispä söin siellä aamiaiscroissantin ja nautin varsin kelvollisen cappucinon.

Myöskin tosi lähellä majapaikkaa oli sympaattinen pieni kahvila nimeltä Comma Coffee. Bonusta paikalle hyvästä asiakaspalvelusta ja verrattain hyvästä englanninkielen taidosta. Kaupungin wifien ollessa ilmeisesti jotenkin kollektiivisesti alhaalla (kahden eri kahvilan ja hotellin osalta ainakin) antoi paikan työntekijä oman mobiilikaistansa myös minun käyttööni.

Banaanilätyissä ja cappucinossa ei ollut valittamista, ja vaikka kahvila on pieni, ei siellä tullut hälyisä tunnelma edes kaikkien pöytien ollessa täynnä.

Vaihdoimme Mixay Paradisesta naapurissa olevaan huomattavasti halvempaan Sport Guesthouseen (12 euroa yö!), jonne ei voi tehdä varauksia netissä. Eka huoneemme oli aivan kammottava, huoneessa oli ihastuttava putkafiilis, todella likaista ja kaikenlisäksi siellä haisi hirveälle. Vetosimme jälleen kerran astmaani ja saimme eri huoneen ylemmästä kerroksesta, joka oli muuten aivan yhtä hirveä mutta ei haissut niin pahalle. Onneksi mitään ylimääräisiä huonetovereita ei lakanoista tai muualtakaan löytynyt mutta varsinaista viihtyvyyttä huoneella ei kyllä ollut. Ylläoleva temppelialue oli kadun toisella puolella.

Temppelien ja kahviloiden lisäksi Vientianessa saattaa kiinnostaa kaupungin ulkopuolelta löytyvä Buddha-puisto, jossa on parisataa erilaista Buddha-patsasta ja lisäksi iso Hell, Earth and Heaven Pumpkin eli betoninen kurpitsa, jonne pääsee kiipeämään sisäkautta katolle.

Puistoon pääsee julkisilla, bussi numero 14 vei 25 kilometrin matkan perille saakka 6000 kipin maksua vastaan. Harhailimme bussiasemalla pitkän tovin etsien oikeaa paikkaa, kunnes joku ystävällinen paikallinen viittilöi meidät oikeaan suuntaan ja bussissa lukikin sitten selvästi, että se menee Buddha Parkiin.

Kurpitsan katolta näkyy puiston maisema kaikkine erikokoisine, näköisine ja muotoisine Buddhineen.

Jos Vientianessa viettää enemmän kuin päivän tai pari, kannattaa käyttää osa jostakin päivästä retkeen Buddha-puistoon. Puistossa on myös ravintola, joka ei laadullaan päätähuimannut mutta jossa sai kyllä lounaan verran mahaansa täytettyä. Ja tulipahan tutustuttua paikallisbussiliikenteeseen!

Sputnik Burger kiinnitti huomiomme heti kun kävelimme sen ohitse, paikan sisustus oli hauska ja menu Bond-henkinen, musiikkina soivat Bond-elokuvien tunnuskappaleet ainakin meidän käyntimme aikana.

001 burger oli ns. perusburgeri, mutta pihvi oli mehevä, sämpylä kuohkea ja muutenkin aivan kelvollinen hampurilainen oli kyseessä. Myös ranskalaiset olivat ok. Ei halvimmasta päästä täällä päin maailmaa, mutta hyvästä burgerista voi vähän maksaakin.

Vierailimme COPE Visitor Centerissä, jonka pihalla oli UXO:ista (Unexploded Ornances) tehty taideteos. Sodan jäljet eivät ole häipyneet Laosista, vaan jenkkien maahan kylvämistä räjähteistä moni jäi räjähtämättä ja ne tuottavat edelleen vaaraa, loukkaantumisia ja kuolemia jatkuvasti Laosissa. Räjähteiden siivoaminen pois maastosta on todella hidasta ja vaatii koulutetun väen sitä tekemään. COPE:ssa voi tutustua tarkemmin aiheeseen.

Paikka oli itseasiassa juuri remontissa, mutta saimme tutustua kuitenkin siihen osaan paikasta, joka oli suunnilleen valmiina. Tarinat ihmiskohtaloista koskettivat kyllä kovasti, etenkin kun koti-Euroopasta kantautuu koko ajan surullisia uutisia väkivallanteoista ja terrorismista. Entistenkin konfliktien jäljet tuottavat yhä edelleen tuskaa, eikä maailma kaipaisi yhtään enempää vihaa ja siitä kumpuavaa väkivaltaa.

Maailman pienuus näkyy myös täällä kaukana - Vientianen kulmakaupassa on myynnissä tanskalaista bisseä ja siideriä. Jotenkin tuntuu väärältä.

Yksi reissun parhaista annoksista tähän asti löytyi random kadunvarsiravintolasta Vientianessa. Stir fried noodles with chicken -annoksen nuudelit tosiaan oli uppopaistettu ja olivat hauskan rapeansuolaisia, rouskuivat hampaissa mukavasti. Sotkuista hommaa jäykähköjen nuudelien syöminen oli mutta ei se haitannut. Hintakin jälleen siinä parin euron huitteilla pienen paikallisen oluttölkin kera.


Eräs ilta himoitsin suunnattomasti viiniä. Googlasin mistä sitä kannattaisi etsiä. Monet paikat kyllä pitävät listoillaan viiniä, mutta eivät ehkä säilytä sitä kovinkaan oikeaoppisesti tai pullot ovat saattaneet olla auki ties miten pitkään. I Beamista löysin hyviä arvosteluja, joten suuntasin sinne. Kyllä maistui viileä pinot grigio hyvältä! Pienet tapasleipäset tulivat kylkiäisinä. Ja keskiviikkoisin on ladies night, jolloin viinilasit ovat tarjolla puoleen hintaan. Viinihampaan kolottaessa Vientianessa siis ainakin täältä saa sujuvaksi englanniksi hyvää palvelua ja maistuvaa viiniä siedettävään hintaan.

Mitä ajattelin Vientianesta? Ihan mukava pieni kaupunki, mutta ei sulattanut sydäntä mitenkään erityisesti. Kaupungissa ei ole oikein paljoakaan tekemistä tai näkemistä, joten pari päivää riittäisi varmasti aivan hyvin. Me viivyimme maanantaiaamusta torstai-iltaan, kunnes jatkoimme matkaamme kohti eteläistä Laosia ja 4000 islandsia.

torstai 21. heinäkuuta 2016

Tarunhohtoinen Luang Prabang

Vietnamista jatkoimme matkaamme lentäen Laosiin. Edelliskerrasta oppineena olimme laittaneet Lao Airlinesille sähköpostia, että onko heillä jotain sääntöä siitä, että maastapoistumisesta pitää olla näyttää joku dokumentti check-inissä. Ei ollut, ja hyvä niin, sillä en tätä kirjoittaessanikaan vielä tiedä, koska tulemme poistumaan maasta. Reitti sentään on suunnilleen selvillä.

Matkasimme Hanoin Noi Bain kentälle tosiaan taas uberilla ja matka sujui  mukavasti. Olimme varanneet tällä kertaa hyvin aikaa, mutta toki nyt ei sitten ollut minkäänlaista ruuhkaa missään. Parempi silti niin, on kuitenkin kivempi tappaa aikaa kentällä kuin jonottaa hikikarpalot otsalla eri jonoissa miettien loppuuko aika kesken.

Lento Hanoista Luang Prabangiin Laosiin taittui potkurikoneella ja matka-aika oli noin tunnin. Lento meni oikein tasaisesti, ja lennolla olisi saanut jopa ilmaista bisseä. Ei otettu tällä kertaa kuitenkaan ja jätin tarjotun sämpylänkin syömättä, sen verran nahistuneelta se muoveissaan näytti. Cola ja vesi riittivät lyhyelle lentomatkalle oikein hyvin. Samalla lennolla olleet muut turistit kyllä riemuitsivat ilmaisesta oluesta meidänkin puolestamme, mikä on tietysti ymmärrettävää halpalentoyhtiöihin tottuneen reissaajakansan näkökulmasta ajaltetuna.

Luang Prabangin lentokenttä on pieni ja lähellä kaupungin keskustaa, vain muutaman kilometrin päässä. Tuli ihan Oulun lentokenttä ennen remonttia mieleen, kun talsittiin muina naisina ja miehinä vaan ulos koneesta ja vaellettiin kentällä kohti lentokenttärakennusta.

Koska meillä oli iltalento ja olimme kahdeksan aikaan illalla perillä, ei kentällä ollut auki oikein mikään. Automaatti löytyi rakennuksen ulkopuolelta, ja saimme nostettua kipejä, joka on Laosin valuutta (1 euro on noin 9000 kipiä). Saimme ostettua ensihätään jotkut sim-kortit puhelimiimme ja tilattua taksipalvelusta kyydin majapaikkaamme. Taksi oli mallia tilataksi ja otti kyytiin täyden lastin.

Majapaikkamme oli Rendezvous Boutique Hotel, joka oli ihan hyvällä sijainnilla vaikkei ihan keskellä keskustaa ollutkaan. Viisi yötä isohkossa huoneessa (kaksi sänkyä jälleen kerran, parivuode ja yhden hengen sänky erikseen) omalla kylppärillä ja ilmastoinnilla maksoi 95 dollaria. Huoneessa oli mökkifiilis puupaneloinnin ja muutenkin puupainotteisen sisustuksen ansiosta. Pari hämähäkkiä hengaili katossa ja kylppäristä reissutoveri listi yksi ilta jonkin torakansukuisen ötön, ja muutamia pikkumuurahaisia huoneessa näkyi myös, mutta muuten ihan siisti ja kiva huone. Pyyhkeet vaihdettiin päivittäin, mutta lakanoita ei kertaakaan oleilumme aikana.

Luang Prabang kuulostaa ihan jonkin tarun kaupungilta, voisi olla vaikka paikka Tarussa Sormusten Herrasta. Onkin lähes mahdotonta lausua kaupungin nimi normaalilla äänellä, se vain tulee melkein väkisin lausuttua dramaattisesti.

Todellisuudessa kaupunki on sympaattinen pikkukaupunki vuorien välissä laaksossa jokien äärellä. Rakennuskannassa näkyy eurooppalainen kädenjälki, ranskalaisten perintö näkyy kaupungissa paitsi arkkitehtuurissa, myös kahviloissa ja kyllä kieltäkin kaupungissa yhä kuulee.

Luang Prabangissa saimme myös ensikosketuksemme yhteen maailman suurimmista joista. Mighty Mekong virtaa kaupungissa leveänä ja ruskeana. Tiibetin vuoristosta alkava Mekong virtaa kuuden maan (Kiina, Myanmar, Laos, Thaimaa, Kambodzha, Vietnam) läpi, on läsnä kahdessa pääkaupungissa (Vientiane Laosissa ja Pnom Penh Kambodzhassa) ja päätyy lopulta Etelä-Kiinan mereen. Mekongilla on suuri rooli etenkin alueiden kalastukselle ja maataloudelle.

Croissanttien ystävinä olemme nauttineet Laosin kahvilatarjonnasta onnellisena joka päivä croissantteja mutustaen. Kahviinkaan ei Luang Prabangissa tarvinnut pettyä. Vaikka ranskalaisten tekemiset Indokiinassa eivät kestä päivänvaloa, niin siitä huolimatta oli kyllä mukava nauttia näistä ruokapuolen vaikutteista, joita he ovat jättäneet jälkeensä.

Luang Prabangissakin on oma night marketinsa, kuten asiaan kuuluu. Löysimme tiemme sinne heti ensimmäisenä iltana etsiessämme jotakin mutustettavaa iltapalaksi. Erilaisia leipiä ja hedelmämehuja tai -shakeja myyviä kojuja on vieri vieressä ja hinnat edulliset.

Kana-avokadoleipä ja ananasshake kustansivat yhteensä 25 000 kipiä eli alle kolme euroa. En tiedä avokadon roolista Laosin ruokatuotannossa, mutta täällä sitä tosiaan oli tarjolla useammassakin paikassa vaikka muualla Kaakkois-Aasiassa en ole juurikaan nähnyt. Hyvältä maistui!

Night marketilla on luonnollisesti myynnissä myös kaikenlaista ostettavaa ruoan lisäksi. Käsitöitä, vaatteita, laukkuja, kenkiä, koriste-esineitä, leluja, huiveja, hattuja... kaikenlaista. Yleensä hinnat eivät ole näkyvissä, mikä tarkoittaa, että hinnoista voi keskustella myyjän kanssa. Kartutin matkagarderobiani yhdellä paidalla ja ylläolevalla nahkalaukulla. Kuvassa myös Laosin olutkulttuurin johtotähti beerlao. Ihastuin pisarakuvioituun laukkuuni kovasti, ja reissutoverin tinkimistaidoilla sain sen varsin lompakkoystävälliseen hintaankin.

Söimme night marketilla useampaan otteeseen. Leipäkojujen lisäksi löytyy varsinainen ruokakatu, jota reunustavat erilaisia kala- ja lihavartaita ja annoksia myyvät kojut. Myös säilöttyjä ruokia ja erilaisia buffet-tyyppisiä ratkaisuja oli tarjolla. Itse keräsin lautaseni täyteen erilaisia nuudeli- ja riisipohjaisia sekoituksia buffetista (15 000 kipiä/lautanen) ja reissutoveri osti kanaa ja possua grillattuna vartaissa. Yhdistimme ostokset ja saimme mukavan annoksen.

Luang Prabangin hitusen unelias tunnelma sopi itselleni paljon paremmin kuin Hanoin härdelli. Täällä oli mukava kuljeskella itsekseenkin pitkin kaupunkia (mitä teinkin, sillä oli kanssamatkaajan vuoro kärsiä vatsavaivoista ja voimattomuudesta). Törmäsin kuljeskellessani Icon Klubin ovessa olleeseen viestiin paikan unkarilaiselta pitäjättäreltä Lisalta ja oli pakko räpsäistä kuva siitä, sillä juuri noinhan minäkin olen täällä tekemässä. Gone with the flow but will be back!

Harmi sinänsä, että klubi oli kiinni, sillä se vaikutti lukemieni juttujen perusteella kivalta paikalta. Tai mitä muuta voi olla mieltä paikasta, jonka kotisivuilla lukee "There are no strangers here, only friends who haven't yet met"?

Lasten mukanaolo kaikessa touhussa pisti silmään erityisesti. He tuntuvat olevan luonnollinen osa elämää, eikä kukaan kiinnitä lapsiin liikaa huomiota (varmaan hyvässä eikä pahassa).  Tämäkin pienokainen kävi välillä moikkaamassa night marketissa kojua pitänyttä äitiään ja jatkoi touhottamistaan johonkin suuntaan taas hetken kuluttua. Lapsen uuvahdettua mummi (tai joku muu vanhempi nainen) kantoi lapsen nukkumaan.

Mount Phou Si on 100 metriä korkea "vuori" Luang Prabangin vanhan kaupungin keskustassa ja sen laelle maisemia katsellakseen saa kiivetä aika monta porrasta. Onneksi pääosin kasvillisuuden varjossa. Kiipesin portaat kahteen kertaan, sillä ensin kävin vuorella yksin ja toisen kerran vielä reissutoverinkin kanssa viimeisenä Luang Prabang -päivänämme, kun meillä oli aikaa tapettavana ennen yöbussiin lähtöä.

Hikinen taivallus ylös kannattaa kyllä, sillä Mount Phou Sin laelta aukeavat hienot maisemat. Yksi reissun happy momenteista oli kyllä, kun istuin yksin penkillä mäen laella, vähän varjossa, mutta auringon paahtaessa varpaita ja sopivan tuulenvireen vilvoittaessa, katselin alhaalla virtavaa Mekongia ja vuoria horisontissa. Mietin, että en koskaan ikinä kuvitellut olevani tällaisessa paikassa ja silti olen. Siinä hetkessä tuntui taas niin oikealta päätökseltä se, että tämä matka toteutui juuri nyt.

Phou Si on kahden Luang Prabangin joen välissä, Mekongin lisäksi täällä virtaa Nam Khan -niminen joki.

Toiselta puolelta Mount Phou Silta laskeuduttaessa matkan varrella on myös lukuisia Buddhia.

Buddhalaisuus näkyy Luang Prabangissa selkeästi. Munkit ovat olennainen osa katukuvaa ja temppeleitä on paljon. Vierailimme Wat Xien Thongissa, joka on yksi Laosin merkityksellisimmistä buddhalaisluostareista edelleen. Paikka on rakennettu 1559-1560.

Larb on laosilainen ruoka, jota ihan kansallisruoaksikin sanotaan. Se on lihaisa salaatti, lihana voi olla melkein mitä vain, tässä omassani oli kanaa. Liha on maustettu kalakastikkeella, limemehulla ja tuoreilla yrteillä sekä paahdetulla, jauhetulla riisillä. Taustalla olevassa purnukassa tuli lisukkeeksi sticky ricea. Tykkäsin!

Nam Khan -joen ylitse pääsee muun muassa vuosittain rakennettavaa bambusiltaa pitkin. Silta alkoi olla jo vähän kulahtanut ja hutera, joten vaati todellista itsensä ylittämistä lähteä sillan ylitse toiselle puolelle jokea. Kanssareissaaajaa nauratti meikäläisen huolellinen askellus, ja video onkin kerännyt aika monta katselukertaa meikäläisen instatilillä.

Joen vastakkaisella reunalla sijaitsee Dyen Sabai -ravintola. Kävimme kokeilemassa barbequeta Laosin tyyliin. Pöydässä olevaan reikään tuotiin ämpärissä hiiliä, ja sen päälle viriteltiin lautasosa, jolle kaadettiin kuumaa lientä. Liemessä kypsennettiin porkkanat, sipulit, kaalta, kananmunaa ja nuudeleita. Päällä olevalle kupoliosalle valeltiin öljyä ja siinä grillattiin halutut eväät; lihaa tai tofua, meillä tällä kertaa jälkimmäistä testissä. Vähän meni sohlaamiseksi ekakertalaisilla mutta pitää ehkä vielä kokeilla lihaversiotakin!

Nam Khan puolella Luang Prabangia oli paljon kuppiloita ja ravintoloita. Poikkesimme Lao-Lao Beer Gardeniin jonka puutarhapuoli näytti viihtyisältä, mutta myös siltä, että siellä saisi armeijan hyttysiä kimppuunsa.

Nimensä veroisesti meille tarjottiin talon puolesta tervetulonapsuna pienet tömpsyt laolaota. Tämä sininen versio ainakin maistui itseasiassa yllättävän hyvältä ja miedolta. Laolaohan on siis paikallista riisistä tislattua viskiä, joten siihen nähden se, että minä sanon sen maistuvan hyvältä ja miedolta, on melkoinen yllätys. Täytynee testata toistamiseenkin.

Melko lähellä majapaikkaa sijaitsi Delilah's Place, jossa kävimme pariinkin otteeseen murkinoimassa. Ylläollut Larb-annos oli täällä nautittu, samoin tämä sweet and sour -henkinen kana-anananassoossi iloisesti hymyilevällä riisillä.

Kuten sanottua, kivoja kahviloita Luang Prabangissa tuntui riittävän. Tämän ihanan helteestä elvyttävän kotitekoisen vaniljajäätelöannoksen nautin Big Tree Cafessa. Paikan yhteydessä on myös galleria, jos kaipaa muutakin ravintoa kuin kehon.

Lähtöpäivänämme hengailimme pitkän tovin hauskasti sisustetussa Tangorissa, jonka henkilökunta tuntui olevan ranskalaista syntyperää. Wifi toimi moiteettomasti (edellinen postaus tuli kirjoitettua täällä istuessa) ja meininki oli mukavan leppoisa.

Viimeisen päivän löytö oli myös Utopia, jonka teema on "zen by day, groovy by night". Iltameiningit jäivät tässä Nam Khalle antavassa rennonletkeässä paikassa kokematta, mutta päivällä terassilla oli tosi kiva lojuskella, ladata kännykkää ja ottaa iisisti. Viereisellä osalla terassia käynnissä oli joogatunti. Zen indeed siis.

Luang Prabangista jäi itselleni päällimmäiseksi hyvä, rento fiilis. Reissukaverilla huonon voinnin vuoksi luonnollisesti vähemmän kiva tunnelma. Tuli testattua, että paikallisesta apteekista saa melkein mitä vaan; kävelin apteekkiin ja näytin itse Vietnamissa saamaani antibioottikuuria kuvasta puhelimessa, sain pyynnön tulla peremmälle etsimään itse ja löysin hyllystä kaksi pakettia samaa vaikuttavaa ainetta olevaa lääkettä. Googlasin valmistajat ja ostin sen valmistajan paketin, jolla oli englanninkieliset kotisivut. En vain tajunnut että olisin voinut pyytää tarvitun määrän, joten nyt meillä on reissuapteekissa 70 kappaletta antibiootteja ihan noin niinkun varmuuden varalle... ehkä ne toimivat samalla tavalla kuin sateenvarjon mukana kuljettaminen? Jos niitä on, niitä ei tarvita. Toivomme näin.

Käymättä jäivät siis tällä kertaa retket laolaota valmistavaan kylään, elefanttien luokse, luolille ja vesiputouksille, mutta turha niitä on jäädä murehtimaan. Uusia seikkailuja riittää vielä!

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Maaseutumatkailua Vietnamissa: Tam Coc

Meikäläisen toipilaana olon vuoksi tosiaan isommat retket Vietnamissa jäivät tekemättä. Suunnitelmissa oli käydä pohjoisessa Sapan nurkilla katselemassa vuoria ja riisipeltoja ja Halong Bayn risteilyä harkittiin, mutta ei lopulta haluttu maksaa turistimassaretkestä niin paljoa. Omatoimisestikin Halong Baylle ja Cat Ba:n saarelle pääsee, mutta Cat Ba:n majoituksista netissä varattavissa tuntui olevan vain megadormihostellit ja luksusmajoitus. Facebookin Kaakkois-Aasian reissuryhmässä kyllä saatiin vinkkejä, että majapaikatta siellä ei jää, mutta toipilaana rohkeus seikkailla oli vähän miinuksilla ja nössöilimme, emmekä lähteneet kokeilemaan onneamme. Jos koskaan palaan Hanoin nurkille Vietnamiin, aion ottaa omatoimiretken ohjelmaan!

Tällä kertaa päädyimme kuitenkin matkaamaan noin sadan kilometrin päähän Hanoista, Tam Cociin, jota kutsutaan kuivan maan Halong Bayksi, sillä siellä on samantyyppisiä kalkkikivikallioita tai -vuoria ja luonnon muovaamia luolia. Eli komeat maisemat.

Tam Cociin mennäkseen pitää matkustaa Ninh Binhin kaupunkiin. Sinne pääsee Hanoista junalla tai bussilla. Busseja menee tosi usein, mutta me taivuimme ostamaan hostellimme yli-innokkaalta tyypiltä minibussikuljetuksen Ninh Binhiin. Etuna se, että pick-up oli hotellilta. Hinta tosin oli melkein tuplat reittibussiin mutta olisihan se meneminen bussiasemallekin jotain maksanut, näin järkeilimme. 6 dollaria siis pulitimme per nenä matkasta.

Minibussi saapui hakemaan aamulla hostellilta, mutta heti kohdattiin ensimmäinen ongelma. Tavaratilan lukko oli paskana ja kuskilla ja toisella tyypillä oli tuskainen homma avata sitä, että kaikkien kassit saataisiin kyytiin. Sisälle minibussiin niitä ei voitu ottaa, koska...

...tokihan minibussi oli ahdettu niin täyteen kuin vain mahtuu. Vasemmalla oli kahden istuttavat penkit ja oikealla yhden istuttavat, mutta käytävällepä näppärästi kääntyikin vielä yksi penkki joka rivillä, joten neljä rinnakkain minibussissa sitten istuttiin. Tietenkään nuo keskipenkkien selkänojat eivät oikein toimineet. Melko ahdasta ja ahdistavaa.

Pääsimme bussin täyteen keräiltyämme Hanoin laitamille, kun pysähdyimme taas. Auton moottori oli hajonnut. Ei muuta kuin tien poskeen helteeseen pönöttämään vailla tietoa siitä, koska matka jatkuu ja miten. Pissahätä, hiki ja tuska eivät olleet puolikuntoiselle oikein mieltäylentäviä olotiloja, mutta eipä siinä auttanut kuin odottaa.

Noin tunnin päästä tuli korvaava minibussi, jossa onneksemme sentään toimi ilmastointi kunnolla. Tällä kertaa sulloimme itsemme kahden penkille, joskin minun ikkunapaikkani kohdalla oli renkaan takia korote eikä siis jalkatilaa. Mutta onneksi olen lyhyt ja mahduin siinä jollakin mutkalla olemaan.

Kun todenteolla pääsimme matkaan, kesti matka yhdellä huoltsikkastopilla noin kaksi tuntia. Ninh Binhissä totesimme, että matkaa hotellille on niin monta kilometriä, että pitää ottaa taksi. Taksi noin 9 kilometrin matkalle maksoi reilun 200 000 dongia. Eli muutaman euron per nenä. Taksi oli ihan kunnollinen mittaritaksi, joten taksasta ei tarvinnut tai voinut neuvotella.

Hotellimme Tam Cocissa oli Tuan Ngoc Hotel, joka sijaitsi hieman Tam Cocin kylän laitamilla, mutta oikein kivalla sijainnilla kuitenkin. Hinta oli 36 dollaria kahdelta yöltä sisältäen aamiaisen. Pisteet hotellille siitä, että siellä puhuttiin vietnamilaisittain yllättävän hyvää englantia!

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja meillä oli terassi, josta aukeni muun muassa tällaiset maisemat. Kuva otettu auringonlaskun aikaan kuuden jälkeen illalla.

Tam Coc tosiaan on pieni kylä, älä odota siis runsaita palveluja tai ravintolatarjontaa tai mitään muutakaan ison kaupungin tai maailman meininkiä. Teki kyllä todella hyvää antaa aistien hieman levätä Hanoin härdellin jälkeen pari päivää täällä. Kukot kiekuu ja koirat haukkuu ja sirkat sirittää ja gekkot pitävät omaa naksatustaan. Huoneessa oli hämähäkki ja kylppärissä joku ötökkä öisin ja yhtenä iltana huoneessa oli common house gekko (joka sitten osoitti itse itsensä ulos huoneesta ilmeisesti ilmastointilaitteen takaa olevan salakäytävän kautta), mutta ei mitään vaarallista.


Aamupalalista oli melko pitkä, mutta siltä sai valita yhden ruoan ja yhden juoman. Syötiin aamiaista toisena aamuistamme täällä, koska halusimme lähteä liikkeelle ennen päiväretkimassojen saapumista Hanoista. Valkkasin listalta vegeomeletin ja ananasmehun. Mukana tuli bonuspatonki. Ihan ok, ei mitään ihmeellistä. Söimme myös yhtenä iltana hotellin ravintolassa spring rollseja, jotka nekin olivat ihan ok, eli ravintolan vuoksi tänne ei kannata tulla, mutta eipä sen vuoksi myöskään jättää tulematta.

Tam Cocin keskustan "satamassa" huomaa kyllä, että paikan vetonaula ovat nuo kalkkikivikalliot ja niihin liittyvä veneretkeily. Satama on täynnä soutuveneitä odottamassa kyytiläisiä.

Kylänraitilla on muutama ravintola, kaikki aika samanlaisia mutta hinnoissa on hieman eroa. Ekana päivänä talsimme suunnilleen ensimmäiseen vastaan tulleeseen tienvarsiravintolaan ja yllätyimme iloisesti sekä hinnasta että laadusta. Paistetut nuudelit kanalla ja kasviksilla ja iso pullo bisseä kustansi euroissa jotain 2,50 euron tietämillä. Ja lisäksi ruoka oli maukasta, vaikkakin tosi perussettiä. Söin samanmoisen annoksen toisessa ravintolassa toisena päivänä, maksoin enemmän, maistoin vähemmän.

Matkani tarkoitus on näemmä bongata hääkuvauksia... tällä kertaa bongasin kuvattavan hääparin veneretken lomassa.

Veneretkiä tarjotaan kahta erilaista, pidempikestoista ja lyhyempikestoista. Pidempi kestää 2,5 tuntia, tehdään veneellä, johon mahtuu 4 kyytiläistä, ja joka maksaa 600 000 dongia. Kahden hengen versio maksaa 400 000 dongia (noin 16 euroa) ja kestää 1,5 tuntia. Satamassa on myyntikoppi, josta liput ostetaan ja sen jälkeen opastetaan veneelle.

Venettä soutaa yksi henkilö, ja soutaminen tapahtuu jaloilla! Hassunnäköistä mutta toisaalta ihan loogista, koska jaloissa on isommat lihakset ja soutu näytti melko vaivattomalta siihen tottuneilta. Veneen perässä on selkänojallinen penkki soutajalle ja usein myös varjo heitä varjostamaan. Kyytiläiset veneen keski- ja etupenkille ja menoksi.

Jokireitti, jota pitkin soudetaan, on melko matalaa ja matkan varrella näkyy lootuksia, lintuja, ja kalastajia. Ja rannoilla käyskenteleviä vuohia, kissoja ja koiria. Sanoinhan jo, että Tam Coc on tosiaan maalla? Kaikki eläimet hengailevat ihan siinä tien varsilla vapaana ja välillä joku paimentaa niitä haluamaansa suuntaan, mutta suurelta osin ne vain tuntuvat tekevän omaan leppoisaan tahtiinsa mitä parhaaksi näkevät. Ohikulkeva saattaa saada hetkeksi laiskan silmäyksen, mutta sitten jatkuu se puuha, mitä milloinkin oltiin tekemässä. Kuten ruohon syöminen tai varjossa pötköttely.

Maisemat tosiaan eivät jättäneet kylmäksi! Ihan huikeita kivimuodostelmia ja kauneutta. Kuvat eivät tee ollenkaan oikeutta paikalle, ei vain pysty tallentamaan sitä kameralla tarpeeksi hyvin.

Menimme tosiaan retkelle aamusta, kun ei vielä ollut reitillä ruuhkaa ja se oli hyvä valinta, sillä maisemista nauttiminen voisi olla vähemmän nautinnollista jos joka puolella olisi vain toisia veneitä.

Reitti kulkee myös kolmen luolan läpi. Luolat tarjoavat paitsi tietysti omaa kauneuttaan nekin, myös kivan viileän tauon taivaalta porottaneelle auringolle. Viimeisen luolan jälkeen vene kääntyy, mutta kääntöpaikalla sopii varautua veneistään kaikenmoista tarviketta tyrkyttäviin myyjiin. Emme taaskaan osanneet kieltäytyä,  joten päädyimme ostamaan kalliilla vähän juotavaa ja hedelmiä, sekä kuskille energiajuomaa ja naposteltavaa "tipiksi".

Kahvinjuontini on romahtanut täällä reissussa. Ei vain kuumassa meinaa maistua ja toki vatsaongelmat toivat tähän oman lisänsä. Olenkin korvannut kahvini pääosin joko kylmällä colajuomalla (ei hyvä!) tai jääkahvilla silloin kun sitä on ollut saatavilla.

Tam Cocissa nimittäin kelit kyllä suosivat. Venepäivänä oli +37 ja aurinkoista. SK50 ei auttanut sekään, poltin selkäni veneretken aikana. Tietysti sellaisena päivänä kun päällä oli painijaselkäinen toppi, jotta jää mahdollisimman törkeät rusketusrajat.

Useimmat majapaikat Tam Cocissa tarjoavat myös polkupyöriä lainaksi joko ilmaiseksi tai pientä maksua vastaan. Maalla uskalsi pyöräillä, kun liikenne ei ollut niin kaoottista ja runsasta kuin kaupungissa. Meidän hotellin pyörät olivat kyllä niin ruppanoita, että vähän jännitti koska polkimet tipahtavat matkan varrelle. Pieni pyöräretki oli kuitenkin kiva tehdä, ja paikassa on muutamia nähtävyyksiä muutaman kilometrin säteellä, joihin voi helpohkosti pyöräillä. Me kävimme katsomassa temppeliä, joka sitten olikin rempassa emmekä viitsineet maksaa sisäänpääsymaksua tällä kertaa.

Meidän hotellin terassin huoneemme puoleisesta nurkasta näimme ihan mielettömän auringonlaskun viimeisenä iltanamme.

Tam Coc on passeli retkikohde Hanoista - ei liian kaukana, kulkeminen suhteellisen helppoa, mahtavat maisemat, edullinen hintataso ja rauhaa sitä kaipaavalle. Paikalliset suhtautuivat ystävällisen uteliaasti, vaikka usein yhteistä kieltä ei ollut. Meikäläisen skandinaavinen kalpeus yhdistettynä punertavaan tukkaan keräsi ihailua erityisesti paikallisilta naisilta. Hämmentyneenä otin kehut vastaan.

Paikalliset lapset puolestaan oli opetettu olemaan kohteliaita vieraille. Joka ikinen puheikäinen lapsi iästä riippumatta huikkasi iloisen Hellon meidät nähdessään. Pimeällä tiellä kotiin talsiessa meinasi naurattaa, kun ohi ajoi mopo, ja pimeydestä kuului vain kyydissä olleen taaperon iloinen moikkaus. Eivät lapset mitään sen kummempaa olleet vailla (tämähän on se asenne, joka täällä reissatessa kehittyy - kaikki kontaktia ottavat ja erityisesti ystävälliseltä vaikuttavat henkilöthän tietysti ovat sulta jotain vailla tai myymässä jotain, mutta eivät sentään näköjään lapset landella.)