tiistai 29. joulukuuta 2009

Joulupöydän antimista

Vietin joulun pyhät suurimmaksi osaksi kahdestaan äitini kanssa, kuten tavallista. Kanssaeläjä piipahti mukanani aatonaatosta jouluaattoaamuun äitini luona, mutta matkasi sitten omia vanhempiaan tervehtimään. Joulu sujui siis varsin rauhallisissa tunnelmissa. Nyt on palattu jälleen arkeen ja nettiyhteyden päähän, joten vaikka joulu menikin jo, palaan siihen vielä muutaman kuvan verran.

Joulupöytäämme on kuulunut yleensä aina hirveä jossakin muodossa. Aiemmin pappani metsästi ja hirvipaistia nautittiin mummolassa aattona joulupukin käyntiä odotellessa. Papan edesmentyä paremmille metsästysmaille, kohtasi joulupöytäämme joitakin vuosia kestänyt hirvipuutos. Nyttemmin kanssaeläjän isä on paikannut tilannetta. Itsenäisyyspäivän viikonloppuna kanssaeläjän kotona vieraillessamme saimmekin jälleen oivan hirvipaistin äitini luokse jouluviemisiksi. Ositimme kylläkin paistin, sillä parin kilon paisti ei mitenkään olisi tullut syödyksi kaiken muun ohella kahden ihmisen joulussa.

Päätimme äitini kanssa valmistaa hirvipaistin yksinkertaisesti, mutta maistuvaan lopputulokseen pääsimme kuitenkin.


Hirvipaisti

Vajaa kilo hirvipaistia
3 kynttä valkosipulia
1 iso tai 2 pientä sipulia
Suolaa, rouhittua mustapippuria
Kokonaisia maustepippureita
(Vettä, voita, paistopussi)

Sulata hirvipaisti. Sulata voita paistinpannulla. Ota paistiin pinta kuumalla pannulla.

Riko hieman valkosipulinkynsien rakennetta, mutta älä silppua. Leikkaa sipuli(t) renkaiksi.

Suolaa ja pippuroi paisti. Aseta uunivuokaan paistopussi ja pussin pohjalle valkosipulinkynnet. Asettele hirvi valkosipulinkynsien päälle ja asettele sipulirenkaat paistin yläpinnalle. Huuhdo pienellä määrällä vettä maut talteen paistinpannulta ja hulauta huuhteluvesi paistopussin pohjalle. Nakkaa sekaan jokunen maustepippuri.

Sulje paistopussi ja anna hirven muhia uunissa miedohkossa lämpötilassa (esim. 150 asteessa) useampia tunteja, kunnes liha on kypsynyt pehmeän mureaksi.

Meidän paistimme näytti uunissa loikoilunsa jälkeen tältä. Tarkkaa aikaa emme katsoneet, mutta kyllä liha useamman tunnin aattona uunissa sai muhia. Rakenne ei ollut lainkaan kuivakka, siitä taisi paistopussissa mukana ollut liemi pitää huolen. Ja makuakin piisasi, vaikka valmistustapa ja tykötarpeet olivatkin simppeleitä.

Rosollia ei meillä tänä jouluna ollut tarjolla lainkaan. Olemme todenneet sen menekin kehnonlaiseksi, joten korvasimme tällä kertaa rosollin yksinkertaisella punajuuri-raejuustosekoituksella.

Yksinkertaista mutta hyvää taisikin olla jouluateriamme teemana tänä vuonna, sillä tarjolla oli myös hyvin simppeleitä uunivihanneksia joukossansa omenaa. Mukana oli muistaakseni öljyä ja jotakin yrttimaustetta; taisikohan olla timjamia ainakin?

Tietysti tarjolla oli myös äidin tekemää porkkanalaatikkoa. Ja taustalla kuvassa piileksii aivan tavallinen kinkku. Meillä kinkku paistellaan hiljoksiin jo aattoa edeltävänä yönä, jolloin aattoaamun aamupalalla saa jo vuolla leivälleen kinkusta siipaleen niin halutessaan. Emmekä ole myöskään harrastaneet kinkun kuorrutteita, vaikka sellaistakin voisi olla joskus ihan hauska kokeilla.

Perunat olivat tällä kertaa läsnä aterialla keitetyssä muodossa. Etualan kattilassa oleva vihreä epäilyttävän näköinen mössö on ilmeisesti kulkeentunut jouluumme äitini kainuulaisten juurten mukana. Mössön nimi on hernetuuvinki ja se on ulkomuodostaan huolimatta hyvää! Taustalla hirven paistoliemi oikealla ja kinkun paistoliemi vasemmalla. Liemet toimittivat kastikkeen virkaa jouluateriallamme.

Lisäksi tarjolla oli tietystikin joululimppua. Limppu oli ihan kaupasta ostettua, mutta sepä ei haitannut mitään. Juomapuolella kierrätin viime vuonna jouluateriaa varten Alkosta saamaani valkoviinisuositusta eli kostutin kurkkuani itävaltalaisella Steinschaden Grüner Veltliner Riede Stainilla. Taustalla myös pieni punaviini (Castillo Montroy Reserva), jonka nappasin aivan sattumanvaraisesti Alkon pienten viinipullojen hyllystä. Äitini nautti punaviinistä ruoan kanssa ja loput tuhosimme glögin terästeenä.

tiistai 22. joulukuuta 2009

Piparimuffinsit

Tuossa taannoin bongasin Ilta-Sanomia lukiessani ohjeen hauskan oloisiin piparimuffinseihin. Kirjasin ohjeen ylös paperilappuselle. Muffinsit pääsivät esittämään jälkiruuan roolia taannoin kokkailessani kolmen ruokalajin ateriaa itselleni ja kanssaeläjälle erään epävirallisen merkkipäivämme kunniaksi.

Piparimuffinsit
(Ruokalan ohjeella)
12 kpl

4 desilitraa vehnäjauhoja
1 desilitra raakaruokosokeria
2 teelusikallista piparimaustetta
2 teelusikallista leivinjauhetta
2 desilitraa pilkottuja, kuivattuja hedelmiä (esim. omena, luumu tai aprikoosi)
3 kananmunaa
100 grammaa sulatettua voita
1 purkillinen kondensoitua maitoa
1 desilitra kermaa

Kuorrutukseen:
Kermavaahtoa
Strösseleitä

Sekoita ensin kuivat aineet (eli jauhot, sokeri, piparimauste, leivinjauhe ja hedelmien palaset) keskenään. Lisää joukkoon loput aineet (eli munat, sulatettu voi, kondensoitu maito sekä kerma). Sekoita taikinaksi.

Lusikoi taikinaa muffinsivuokiin ja paista 200 asteisessa uunissa noin 15 minuuttia.

Tarjoile muffinsit hieman jäähtyneenä kermavaahdon ja strösseleiden kera.

Itse laitoin kuivattuja hedelmiä ehkä puolet vähemmän (arvasin oikein kanssaeläjän epäileväisen suhtautumisen moisiin sattumiin, nyt niitä ei onneksi ollut liiaksi asti). Lisäksi mielestäni piparimausteen määrää voisi huoletta tässä ohjeessa hieman kasvattaa, eivät mitenkään vahvasti maistuneet piparille nimittäin.


Muffinssit kohosivat hyvin ja onnistuivat muutenkin mainiosti. Koostumuksestakin tuli miellyttävä.


Välttämättä muffarit eivät kermaa kaverikseen kaipaa, mutta koska ohjeessa ne suositeltiin näin nauttimaan ja meillä toimittivat jälkiruoan virkaa, niin kermavaahdon kera nämä suuhun apettiin. Pakastin osan ja tarjosin myöhemmin pikkujouluvieraille ja hyviltä maistuivat vielä pakastuksen ja sulatuksenkin jälkeen!


Pikkuisen pöytäkuusemme ja tuikkukynttilän valon kera Peruspöperölä tahtoo toivottaa kaikille blogiini eksyneille oikein tuoksuvaa, maistuvaa ja rentouttavaa joulun aikaa! Nauttikaa hyvästä ruoasta, juomasta ja seurasta.

lauantai 19. joulukuuta 2009

Seitsemän pientä paljastusta

Kun Pastanjauhannan Rosmariini oli julkituonut omia paljastuksiaan, muistin että minullekinhan tipahti haaste Suolaa & Pippuria -blogista jo aikaa sitten. En ole saanut aikaiseksi vastata haasteeseen aiemmin, koska näitä on mielestäni todella vaikea keksiä!

Homman nimihän on siis se, että ruokabloggaajat ovat haastaneet toisiaan kertomaan itsestään seitsemän paljastusta. Liittyen ruokaan tai muuten vain itseensä.

1. Kävin elämäni ensimmäisen kerran kiinalaisessa ravintolassa yläasteikäisenä. Olin työelämään tutustumisjaksolla töissä eräässä paikallislehdessä ja ohjaajani vei yhtenä päivänä minut lounaalle kiinalaiseen. En tietenkään tajunnut ruoan tulisuusluokituksesta mitään ja tilasin pokkana tulisimman mahdollisimman annoksen. Kokemus oli ikimuistoinen, kun vettä valui silmistä ja nenästä ja suuta poltteli. Sen jälkeen menikin useampi vuosi ennen kuin uskalsin kokeilla uudemman kerran kiinalaista sapuskaa.

2. Syön lihaa, mutta jostain syystä en pysty syömään sisäelimiä. Siis edes maksaa. Lapsena tykkäsin tosi paljon esimerkiksi jauhemaksapihveistä ja vieläkin ne tuoksuvat mielestäni ihan hyviltä, mutta syömisen ajattelukin pistää jo kuvottamaan. Ostankin siis kanssaeläjälle silloin tällöin kaupan ruokatiskeiltä maksapihvejä, koska itse en niitä voi valmistaa tai syödä. Tämä rajoittuneisuus harmittaa itseänikin, mutta ei voi mitään.

3. Keittiövarusteissani on noloja puutteita. En esimerkiksi omista reikäkauhaa tai morttelia.

4. Epäonnistun lähes aina keittäessäni puikulaperunoita. Pidän niistä kovin ja niin pitää kanssaeläjäkin, joten niitä keitetään meillä usein kuorineen kaveriksi vaikka pihville. Mutta ainakin 90 % kerroista onnistun keittämään ne yli niin että ne alkavat hajota keitinveteen. Vaikka kuinka tarkkana yrittäisin olla, niin aina niin vain käy.

5. Äitini kokkaa yleensä kun näemme, joten hän ei ole ollut kovinkaan tietoinen todellisista ruoanlaittotaidoistani, vaikka tietääkin, että kokkaan mielelläni. Muutama viikko sitten äitini oli meillä kylässä ja tein kanarisottoa. Vierailun jälkeen puhutussa joulua ja joulukokkauksia koskevassa puhelussa äitini antoi ilahduttavaa tunnustusta sanoen jotakin tämän tapaista: "ajattelin, että kun sustakin on nyt tullut noin hyvä kokki, että jos sitten jouluna vaikka vähän jaettais näitä ruokahommia, voitais tehdä yhdessä ainakin osa". Jouluruokahössötys on äidilleni tärkeää, joten tällainen jakaminen tuntui todelliselta luottamuksen osoitukselta ja uskolta kokkaustaitoihini!

6. Kanssaeläjän ruokarajoittuneisuus ei ole pelkästään huono asia. Olen oppinut käyttämään mausteita huomattavasti järkevämmin, kun olen joutunut miettimään, etten tunge vaikkapa liikaa mustapippuria ruokaan. Aiemmin minussa oli ylimaustajan vikaa ja tungin ruokaan kuin ruokaan lempimausteitani ylenmäärin.

7. Koen ruoka-alemmuutta aika usein. En osaa mielestäni tehdä niin hienoja juttuja kuin muut ja minua hävettää, etten esimerkiksi juo punaviiniä. Punaviinin juominen kuuluu ilmeisesti mielessäni "hyvien ruokaihmisten tapoihin" ja pidän itseäni moukkamaisena, kun en sitä itse juo. Mutta en voi mitään sille, että punaviiniin liittyy migreenipelko ja sen vuoksi en ole myöskään totuttautunut punaviinien makuun. Olen siis se tyyppi, joka tilaa ravintolassakin tuhdin pihvinsä seuraksi lasillisen valkkaria.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Juotava joululahja

Jottei meikäläisen joululahjahommat menisi aivan pelkäksi mässäilyksi, pitää joukkoon mahduttaa tietysti myös juotava joululahjus. Tähänkin kokeiluun sain innostuksen siitä samaisesta Annan numerosta, josta nappasin ohjeet aiemmin postaamilleni karpalo-suklaahillolle ja olutsinapillekin. Ainakin minusta sitruuna-anissnapsi kuulosti sen verran mausteisen kirpakalta, että päätin tätäkin testata.

Sitruuna-anissnapsi
(Anna-lehti, numero 49, 2009)

3:n sitruunan kuoret
2 tähtianista (laitoin 3)
0,5 litraa vodkaa (käytin Saaremaata)

Pese sitruunat huolella lämpimässä vedessä. Leikkaa pestyjen sitruunoiden kuoret kuorimaveitsellä kulhoon. Laita kulhoon myös tähtianikset ja kaada päälle vodka.


Anna juomaseoksen seistä peitettynä huoneenlämmössä muutama vuorokausi.



Siivilöi juoma ja pullota se puhtaaseen/puhtaisiin pulloihin. Itse kaadoin juoman kahteen pienempään pulloon. Juoma säilyy viileässä useita viikkoja.

Aivan täysin ei väri näistä kuvista välity, snapsi on mielestäni todella kauniin keltaista. Taidan jemmata toisen snapsipullon aivan omaan käyttöön ;)

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Syötäviä joululahjoja osa 3

Olin jo aiemmin päättänyt, että tänä jouluna teen ainakin hilloa annettavaksi lahjana jollekulle. Esimerkiksi Siskot kokkaa -blogissa tehty vaniljainen appelsiinimarmeladi olisi varmasti ollut hyvää taikka sitten Sillä sipulilassa jo syyskuussa keitelty luumumarmeladi.

Tällä kertaa päätin kuitenkin tarttua karpalo-suklaahillon reseptiin, sillä yhdistelmänä tämä vaikutti minusta hauskalta ja mielenkiintoiselta. Täytyy kysellä sitten lahjan saajilta, millainen maku oli valmiina, itse kun lipaisin maistiaisen vain lämpimänä kattilan reunasta.

Karpalo-suklaahillo
(Anna-lehti, numero 49, 2009)

200 grammaa pakastekarpaloita
3 ruokalusikallista vettä
4 desilitraa muscovadosokeria
100 grammaa tummaa (kaakaopitoisuudeltaan vähintään 70 %) tummaa suklaata

Nosta karpalot, vesi ja sokeri kattilaan. Anna kiehua ilman kantta noin 10 minuuttia.

Nosta kattila syrjään liedeltä ja lisää karpalosokeriseoksen joukkoon paloiteltu tumma suklaa. Sekoita, kunnes suklaa on sulanut kokonaan joukkoon.

Purkita seos puhtaisiin purkkeihin.


Tällä reseptillä sain aikaan kaksi tällaista kohtalaisen pienehköä purnukallista hilloa.

Syötäviä joululahjoja osa 2

Raporteeraus syötävien joululahjojen kokkailusta jatkukoon nyt olutsinapilla. Ikinä en ole sinappia tehnyt, enkä totta puhuen itse edes pidä sinapista. Anna-lehden joulureseptit saivat minut kuitenkin kokeilemaan myös sinapin tekoa. Homma oli helpompaa kuin kuvittelinkaan.

Olutsinappi
(Anna-lehti, numero 49, 2009)

1 desilitra sinappijauhetta
3 ruokalusikallista sokeria
1 desilitra tummaa lagerolutta
3 ruokalusikallista sinapinsiemeniä
1 teelusikallinen suolaa
1 desilitra (makeaa) omenahilloa
2 teelusikallista omenaviinietikkaa

Kuumenna kattilassa sinappijauhe, sokeri, olut, sinapinsiemenet (ohje käskee käyttää ruskeita ja keltaisia, mutta itselläni oli vain keltaisia), suola ja omenahillo (käytin omatekoista omenasosetta) samalla koko ajan sekoittaen.

Anna sinappiseoksen kiehua muutama minuutti (olisinkohan antanut sinapin pulputella vajaan 10 minuuttia?). Nosta sitten kattila liedeltä ja mausta etikalla.

Sekoita taas seosta ja purkita sitten puhtaisiin purkkeihin. Anna maustua viileässä muutama päivä ennen tarjoamista.


Tästä määrästä tuli kaksi aika pientä purkillista sinappia (kuvassa näkyvät). Jos tahdot tehtailla sinappia enemmissä määrin, kannattaa siis tuplata tai triplata ohjeen ainemäärät.

torstai 10. joulukuuta 2009

Syötäviä joululahjoja osa 1

Tänä jouluna minäkin vihdoin ja viimein saan annettua ruoka-aiheisia lahjoja ystävilleni. Monena vuonna olen aikonut tehdä jotain kivaa itse, mutta en ole keksinyt hyviä ideoita, minulla ei ole ollut aikaa toteuttaa niitä tai olen epäillyt omia taitojani niiden valmistuksessa. Tällä kertaa bongasin niin kivoja ohjeita, jotka eivät kuitenkaan vaikuttaneet ylitsepääsemättömän vaikeilta ja ehkäpä se luottamus niihin omiin taitoihinkin on matkan varrella karttunut. Joka tapauksessa tällä viikolla keittiössäni on syntynyt niin olutsinappia, karpalo-suklaahilloa kuin namusiakin.

Ensimmäisenä julki pääsevät Pirkan joulureseptien joukosta huomioni kiinnittäneet appelsiinitryffelit. Näihin tuli kätevästi myös hieman alkoholia, joten tämä on samalla blogini vastaus joulukuun alkoholi-teemaiseen ruokahaasteeseen, jonka ilmoille on kuuluttanut marraskuun tulisen haasteen voittanut Merkintöjä Melukylästä -blogin Krisu.

Appelsiinitryffelit

3/4 desilitraa vispikermaa
2 ruokalusikallista sitruslikööriä, esimerkiksi Cointreau sopii mainiosti
3/4 teelusikallista jauhettua kardemummaa
250 grammaa tummaa leivontasuklaata
50 grammaa voita

Koristeluun valkosuklaata

Karamellivuokia, joista tarjoilla tryffelit


Kerma ja kardemumma oli jo mittailtu kattilaan, mutta tässäpä muita tarvittavia herkkuaineksia odottelemassa muuntumistaan appelsiinitryffeleiksi.

Mittaa siis kattilaan kerma, sitruslikööri ja kardemumma. Kuumenna seos ja keitä miedolla lämmöllä ilman kantta noin viitisen minuuttia.


Lisää seokseen paloiteltu suklaa ja margariini. Silloin seos näyttää ehkä hieman vähemmän houkuttelevalta eli tällaiselta. Lämmitä seos miedolla lämmöllä välillä sekoitellen, kunnes voi ja suklaa ovat sulaneet joukkoon.

Nostele massa karamellivuokiin. Tässä sitä puuhaa sitten riittääkin! Itselläni oli todella pieniä karamellivuokia (en tiedä edes monenko kokoisia näitä on, mutta nämä olivat siis pikkuruisia paperisia vuokia ja näitä tuli tästä seosmäärästä varsin kohtuullinen määrä). Pyydä apukäsi latomaan vuokia pöydälle, jotta itse ehdit nostella seosta vuokiin ennen kuin suklaaseos kokonaan alkaa tönkköytymään. Nostele karkkivuoat vaikkapa tarjottimelle, jotta sinun on helpompi siirtää ne kylmään jähmettymään.

Anna namusten jähmettyä viileässä (ainakin) pari tuntia.


Jääkaapissa aikansa oltuaan tryffelit näyttävät kutakuinkin tältä. Seos kyllä jähmettyy, mutta ei kovetu hirmuisen kovaksi. Maku ja olomuoto ovat suussasulavan pehmoisia.


Vaihtoehtoisesti voit myös koristaa tryffeleitä valkosuklaalla. Alkuperäisessä reseptissä käsketään sulattaa valkosuklaata vesihauteessa 150 grammaa. Itselläni oli toisen karkkikokeilun jäljiltä avattu leivontavalkosuklaalevy, josta oli noin puolet 100 gramman levystä jäljellä. Siispä sulattelin pakastepussissa, jonka laitoin kuumenevaan vesikattilaan lilluskelemaan, sen jäljellä olevan valkosuklaan ja koristin sillä osan tryffeleistä. Suklaata tietysti kuluu enemmän, jos haluaa tehdä näihin tasaisen koko namun peittävän valkosuklaapeitteen. Itselläni ei hermo kestänyt moista touhua, koska en ole kovin hyvä pipertämään. Omistani tuli niin rumia, että päätin muutaman hirviön jälkeen tehdä lopulla valkosuklaallani vain tuollaiset pisaramaiset koristeet osaan tryffeleistä.

Lisäksi pinnalle voisi vielä ripotella esimerkiksi hopeakuulia, mutta minusta nämä eivät sellaisia erityisesti kaipaa.

Valkosuklaan jälkeen kannattaa vielä laittaa namut jääkaappiin jähmettymään joksikin aikaa. Ohje sanoo jotta muutamaksi tunniksi, mutta näillä meikäläisen suklaamäärillä riitti ehkä tuntikin?

Näitä voi tehdä kätevästi jo näin etukäteen, sillä ohjeistuksen mukaan tryffeleiden pitäisi säilyä viileässä 2-4 viikkoa.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Hirveän hyvää...

...tai hyvää hirvestä. Miten päin vaan.

Vierailimme viime viikonloppuna kanssaeläjän vanhempien luona ja saimme täydennettyä taas pakastimestamme huvenneet hirvenlihavarannot. Mukaan saimme myös jauhettua hirvenlihaa, joka piti käyttää mahdollisimman pian pois (kertaalleen jäädytettyä kun ei oikein kannata uudelleen pakastaa, paitsi tietysti kypsennettynä). Päästin tällä kertaa kanssaeläjän valloilleen keittiössämme ja tuloksena syntyi hirvenjauhelihakastiketta sekä tänään vielä pasteijoita.

Ruskea hirvenjauhelihakastike

Noin 400 grammaa hirvijauhelihaa
1 sipuli
Voita
Vehnäjauhoja
Vettä
Suolaa, pippuria (ja paprikajauhetta)
Kokonaisia musta- ja maustepippureita

Silppua sipuli. Kuumenna paistinpannu ja lisää ihan kunnon köntsä voita. Paistele jauheliha ja sipulisilppu voissa kypsäksi. Mausta ihan ronskisti suolalla ja rouhaise reippaasti myllystä mustapippuria sekaan. Paprikajauhettakin voi hitusen tumpsauttaa sekaan, mutta se ei ole pakollista.

Sulata kattilassa noin 2 ruokalusikallista voita. Lisää sulaneen voin sekaan noin 3 ruokalusikallista vehnäjauhoja ja ruskista jauhot voissa. Sen jälkeen sekoita joukkoon vettä (kuulemma kanssaeläjä laittoi ehkä seitsemisen desilitraa) ja sekoita kastikkeen koostumus tasaiseksi. Lisää sitten joukkoon kokonaisia mustapippureita sekä kokonaisia maustepippureita (muutamia kumpaakin, kanssaeläjä laittoi ihan reilusti molempia). Lisää lopuksi sekaan myös jauhelihasipuliseos ja sekoita kastike taas tasaiseksi. Anna porista tovi ja tarjoile perunoiden kanssa.


Ruskea kastike on ehkä kaikista epäkuvauksellisin ruoka, jota olen kuvannut. Mitäpä sitä kaunistelemaan, tältähän se näyttää.


Kastike pääsi lautaselle kuorineen keitettyjen puikulaperunoiden ja maustekurkkuviipaleiden kanssa. Ruokajuomana itselläni oli Crowmoorin extrakuiva omenasiideri, kanssaeläjällä tsekkiläinen tumma olut. Ruoka nautittiin itsenäisyyspäivän iltana kynttilän valossa, nauttien juuri pöydälle laitetetuista joululiinoista ja pöydän päähän päässeen pikkuisen joulukuusen luomasta joulun odotuksen tunnelmasta sekä hyvästä seurasta. Yksinkertaista, melko perisuomalaista ja silti (tai juuri siksi?) niin hyvää.

Tänään olin töiden jälkeen tekemässä hieman jouluostoksia kaupungilla kun kanssaeläjä soitti kaupasta ja kertoi ajatelleensa, että lopusta hirvenjauhelihasta voisi tehdä vaikkapa riisi-jauhelihapasteijoita. Siispä pieni puhelinkonsultaatio tarvittavista aineksista ja kotiin tekemään pasteijoita yhteistyöllä. Vinkkiä otettiin Cebicin keittiöstä.

Hirvipasteijat

1 paketillinen voitaikinalevyjä (meillä taisi olla 10 taikinalevyä)
Noin 400 grammaa hirvenjauhelihaa
Voita
1 sipuli
2 desilitraa riisiä (joka keitetään)
Suolaa, mustapippuria, paprikajauhetta, valkopippuria
Kananmunaa voiteluun

Sulata taikinalevyt. Silppua sipuli. Laita suolalla maustettua vettä kiehumaan riisiä varten.

Laita riisit kiehumaan suolalla maustettuun veteen ja kypsennä riisipakettisi ohjeistuksen mukaan. Kuumenna paistinpannu ja laita pannulle voita. Ruskista sipulisilppu ja jauheliha pannulla. Mausta ihan reilusti suolalla, rouhitulla mustapippurilla, paprikajauheella ja valkopippurilla. Jauhelihaseos saa olla reilusti maustettu, koska riisi ei ole.

Kun riisit ja jauheliha ovat kypsiä, voit yhdistää ne ja sotkea niistä sopivan mössön pasteijoiden täytteeksi. Maistele vielä tarvitaanko lisää suolaa tai muita mausteita.

Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen ja aloita pasteijoiden teko. Kauli sulaneita voitaikinalevyjä hieman ohuemmaksi ja puolita aina kukin levy. Nosta taikinapalaselle riisi-jauhelihaseosta ja sulje sitten pasteijan reunat tiiviisti. Tökkää haarukalla pasteijaan pari reikää ja voitele pasteijat päältä munalla. Jatka samaan malliin kunnes voitaikina tai täyte loppuu. Meillä taisivat mennä aika tasan. Paista sitten pasteijoita uunissa keskitasolla noin 15 minuuttia.


Ihan pasteijoilta ne näyttivät. Eivät kaunottaria nämäkään, mutta maistuivat aivan siltä miltä pitikin; jauheliha-riisipasteijoilta. Kanssaeläjällä tosin taisi tulla jo hirvikiintiö hetkeksi täyteen, sillä hänen mielestään nämä eivät ollee kauhean hyviä - joskaan eivät myöskään pahoja. Ehkäpä täyte olisi kuitenkin kaivannut hieman jotain juustoa tai muuten rankempaa maustamista jotta pasteijat olisivat olleet makuisampia. Tuorejuustoa meillä ei kuitenkaan ollut ja juustoraasteen tai vaikkapa tomaattipyreen/ketsupin lisäämistä kanssaeläjä ei pitänyt hyvänä ajatuksena.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

Bolognesea uunissa

Ruokablogimiitin emännöinnin jäljiltä jääkaapissa odotti tuhoamistaan taannoin myös punaviinin jämät. Kaikkea ei viitsinyt arki-iltoina glöginkään terästeeksi lorautella, joten jotakin ruokaa piti keksiä, johon osan punkusta sai upotettua. Bolognese-kastike kävi mielessä ja googlailemalla totesin Kulinaristi-blogista löytyneen Bolognesen olevan arki-iltaani sopiva resepti testattavaksi. Resepti on alkujaan ilmeisesti Jamie Oliverin tekosia, mutta blogin emäntä oli sitä hieman muunnellut. Itse vielä muuntelin reseptiä hieman kaappieni sisällön mukaisesti.

Spaghetti Bolognese

Oliiviöljyä
1 paketillinen Amerikan pekonia
Tuore rosmariinin oksa (käytin kuivattua)
1 iso tai 2 pienempää sipulia
3 kynttä valkosipulia
500 grammaa jauhelihaa (käytin naudan paisti-)
1-1,5 desilitraa punaviiniä (laitoin 2 dl)
2 ruokalusikallista lihafondia (käytin vasikka-)
Mustapippuria
Murskattuja viherpippureita (käytin Meiran Aurinkoinen Provence -maustemyllyn seosta)
500 grammaa paseerattuja tomaatteja (käytin säilyketölkin Mutti-tomaattimurskaa)

Silppua pekoni suikaleiksi/kuutioiksi. Silppua myös sipuli ja valkosipuli. Ruskista sitten pekonipalaset pannulla. (Jos käytät tuoretta rosmariinia, lisää silppuamasi rosmariinin lehdet pannulle.) Lisää sipulit ja jauheliha. Ruskista liha kunnolla.

Lisää sitten lihaseokseen punaviini, fondi ja mausteet. Sekoita hetki ja lisää vielä paseeratut tomaatit/tomaattimurska. Anna kiehua muutama minuutti.

Kaada sitten seos uunivuokaan (tai jos pannusi on uuninkestävä, niin anna olla siinä) ja tee leivinpaperista "kansi", jonka laitat suoraan kastikkeen pinnalle. Laita sitten vuoka tahi pannu 200 asteiseen uuniin noin tunniksi.

Tarjoa spagetin kanssa. Ota kastikkeen valmistuttua sitä kauhallinen ja sotke keitetyn spagetin joukkoon, jotta spagetit eivät liimaannu toisiinsa. Lisää spagetin päälle lautaselle reilusti kastiketta ja raasta kaiken huipuksi parmesania tai muuta hyvää juustoa.



Tästä tuli mielestäni tosi mehevää ja valmistus sopi ihan arki-iltaankin kun suurin osa valmistusajasta oli helppoa; sen kun odotteli vaan että kastike muhii uunissa. Itselläni tämä taisi ehtiä olla uunissa ylikin tunnin ruokaseuraa odotellessa, mutta sehän nyt ei haittaa bolognesen tapauksessa yhtään mitään.



Kanssaeläjällekin tämä maistui, vaikka olikin vähän erikoisempi jauhelihasoosi ja ajattelin että voi olla hänen makuunsa turhan voimakkaita makuja. Hyvin upposi kuitenkin molemmille, itse lämmittelin tätä vielä seuraavana päivänä lounaaksi töissäkin.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Täysiä vatsoja ja iloisia ihmisiä

Eilen iltasella saimme kanssaeläjän kanssa kotiimme iltaa viettämään iloisen joukon oululaisia ruokabloggaajia. Ja kuten tyypillistä on silloin kun ruoasta innostuneet ihmiset kohtaavat, ei siitä itsestään, eli ruoasta ole pulaa. Puheensorina täytti keittiön ja uskaltautuivatpa Pastanjauhannan Rosmariini ja Pippurimylly jopa testaamaankin meidän keittiötämme friteeratessaan tarjottaviaan.

Pöytä notkui ihanista herkuista ja mahat täyttyivät vikkelään tahtiin. Jälkiruokamaha on onneksi erikseen, koska jälkiruokapuoli ei jäänyt yhtään huonommaksi. Pikkujouluhenkisyys näkyikin juuri makeissa herkuissa ja tietysti illan aikana nautitussa glögissä.

Valitettavasti en kaiken hössötyksen keskellä muistanut kuvata kaikkea tarjolla ollutta, joten toivottavasti tarkempaa kuvallista raporttia ilmiintyy Pastanjauhajien blogiin tuonnempana. Nyt saatte tyytyä ainoastaan päivällä aiemmin omista tarjoiluistani nappaamiin otoksiin ja sanalliseen kerrontaan illan tarjoiluista.



Myöhemmin illalla kun mahat olivat edes hitusen vajentuneet, nautittiin vielä juustoja ja suolakeksejä. Ja tietysti nautimme myös viinistä!

Marinoidut oliivit
(ohje Me Naisten numerosta 46)

300 grammaa oliiveja
4 valkosipulinkynttä
1 teelusikallinen korianterin siemeniä
1/4 teelusikallista cayennepippuria
1 sitruuna
Oliiviöljyä

Kuori ja viipaloi valkosipulinkynnet. Murskaa korianterin siemenet (minä en löytänyt näitä kaupasta, joten jätin pois eikä tuo suuresti tuntunut haittaavan). Vuole sitruunankuoren keltainen osa ohuiksi lastuiksi ja purista sitruunasta mehu. Sekoita kulhossa oliivit, valkosipulit, kuorisuikaleet, mehu ja mausteet. Peitä ainekset oliiviöljyllä. Anna marinoitua huoneenlämmössä seuraavaan päivään.


Limetti-tofusalaatti
(ohje Pirkan reseptiarkistosta)

1 paketti maustamatonta tofua
0,5 desilitraa oliiviöljyä
1 limetin kuori ja mehu
1 ruokalusikallinen hunajaa
1 teelusikallinen suolaa
Mustapippuria

3 kevätsipulia
5-6 viipaletta aurinkokuivattua tomaattia
0,5 ruukkua tuoretta basilikaa
Noin litra sieniä (esim. herkkusieniä ja siitakesieniä)
1 ruukku jääsalaattia
1 ruukku/rasia rucolaa
1 ruukku/rasia herneenversoja
1 desilitra suolapähkinöitä

Koristeeksi parmesaanilastuja

Kuutioi tofu. Sekoita kulhossa tahi lautasella oliiviöljy, hyvin pestyn limetin mehu ja kuoriraaste, hunaja, suola ja mustapippuri. Marinoi tofukuutioita seoksessa vähintään pari tuntia (itse pidin jääkaapissa yön yli).

Asettele salaattikulhoon tai tarjoilulautaselle pohjalle jääsalaatti, rucola, herneenversot ja basilika. Silppua kevätsipulit ja aurinkokuivatut tomaatit. Puhdista ja paloittele sienet. Kuumenna pannulla öljyä ja paista sieniä muutama minuutti, kunnes enimmät niistä irronneet nesteet ovat haihtuneet. Mausta sienet suolalla ja mustapippurilla ja laita lautaselle jäähtymään.

Lisää salaattiseokseen silputut kevätsipulit, aurinkokuivatut tomaatit ja jäähtyneet sienet. Nosta päällimmäiseksi marinoituneet tofukuutiot ja ropsauta päälle suolapähkinät. Vuole koristeeksi parmesaanista lastuja ja lorauta ennen tarjoilua kastikkeeksi tofujen marinointiliemi.

Itse tein tästä tuplasatsin ja käytin toisena tofuna valmiiksi yrttimaustettua tofua. Suosittelen kuitenkin tuota marinointia, se tofu maistui paremmalta. Lisäksi laitoin tuplasatsiin koko purkillisen aurinkokuivattuja tomaatteja eikä niitä minusta ollut mitenkään liikaa. Sieniä laitoin yhden herkkusienirasian ja muutaman irtokappaleena ostamani siitakkeen. Suolapähkinöiden lisäksi laitoin joukkoon suolattuja cashew-pähkinöitä.



Lammas-fetapiirakka
(suuntaa otin Prinsessakeittiöstä)

Piirakkapohja:
225 grammaa jauhoja
125 millilitraa öljyä
0,5 teelusikallista suolaa
0,6 desilitraa kylmää vettä

Täyte:
500 grammaa lampaan jauhelihaa
1-2 sipulia
Rosmariinia
2-3 kynttä valkosipulia
200 grammaa fetajuustoa
Suolaa, mustapippuria
2 desilitraa ruokakermaa
3 kananmunaa
Juustoraastetta

Sekoita pohjan ainekset tasaiseksi taikinaksi. Taputtele taikinasta piirakkapohja voideltuun piirakkavuokaan. Laita pohja jääkaappiin odottamaan täytteen valmistumista.

Lorauta paistinpannulle öljyä. Ruskista jauheliha ja lisää joukkoon sipulisilppu. Mausta rosmariinilla, suolalla ja pippurilla. Levitä jauheliha-sipuliseos piirakkapohjalle. Murustele feta ja sekoittele hieman täytettä, jotta kaikki feta ei jää yhtenäiseksi kerrokseksi lihan päälle.

Sekoita kananmunat ja kerma keskenään. Kaada kerma-munaseos tasaisesti piirakan päälle ja ripottele päällimmäiseksi juustoraastetta.

Paista 225 asteisessa uunissa keskitasolla 20-30 minuuttia.



Glögikakku oli vaikea kuvattava! Kiillekerros oli todellakin kiiltävä ja heijasti valoa harmittavalla tavalla. Kakku ei tosiaan ole mikään kaunotar eikä kuva tee sille oikeutta, mutta maku oli tässä aivan täysin kohdallaan! Varsin onnellisena juuri äsken puputin sitä parikin palasta kahvin kaverina.

Glögikakku
(ohjeen otin Vaahteran luomukset -blogista)

Pohja:
150 grammaa voita
300 grammaa pipareita

Täyte:
250 grammaa maustamatonta tuorejuustoa (esim. Mascarpone)
2 desilitraa kermaa
0,5 desilitraa sokeria
2 kananmunaa
0,5 teelusikallista kanelia
0,5 teelusikallista jauhettua neilikkaa
0,5 teelusikallista jauhettua inkivääriä
5 liivatelehteä
1 desilitra glögitiivistettä

Kiille:
2 desilitraa glögitiivistettä
1 desilitra vettä
4 liivatelehteä

Valmista pohja murskaamalla piparit pieniksi murusiksi. Sekoita piparimurut sulatettuun voihin. Painele piparimassa irtopohjavuoan pohjalle, johon olet leikannut leivinpaperista pyöreän päällysteen pohjalle. Laita pohja jääkaappiin.

Vatkaa kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää vaahtoon varovasti sekoittaen tuorejuusto. Laita liivatelehdet kylmään veteen noin 5 minuutiksi likoamaan. Kuumenna sitten glögi ja sulata sen sekaan liotetut liivatteet, joista olet puristanut ylimääräiset vedet pois. Kun glögi-liivateseos on jäähtynyt sen verran, että sen voi turvallisesti sekoittaa juustoseokseen, sekoita se sinne ja sekoita mausteet mukaan myös. Vatkaa kerma ja lisää myös se juustoseoksen joukkoon. Kaada massa pohjan päälle kakkuvuokaan ja laita kakku jääkaappiin hyytymään. Itse annoin hyytyä yön yli ja tein kiilteen kakkuun vasta seuraavana päivänä.

Laita kiilteen liivatteet likoamaan kylmään veteen noin viideksi minuutiksi. Laimenna glögitiiviste vedellä ja kuumenna glögi. Purista liivatteista liika vesi pois ja sulata ne glögiin. Kun glögi on jäähtynyt kunnolla, kaada se varovasti kakun päälle. Laita taas jääkaappiin hyytymään (annoin olla neljä-viisi tuntia ja siinä ajassa ainakin oli hyvin hyytynyt).



Myöhään illalla osan vieraista jo poistuttua nautimme vielä juustoja suolakeksien kera. Ei-ruokabloggaava ystävämme T oli tuonut pyynnöstäni muassaan muutamaa juustoa maisteltavaksi. Lautasella on chevre melusinea, sinihomejuustona Saint Aguria ja suurimman suosion kokeneina etualalla italialaista maalaisgoudaa ja takana vasemmalla luolakypsennettyä kovaa juustoa (Stockan etiketissä lukee että Kaltbachluolakyps. G. mitä sitten tarkalleen tarkoittaakaan). Mutta hyviä olivat kaikki!

Minulla oli oikeasti todella mukavaa eilen ja haluan kiittää omasta sekä kanssaeläjän puolesta (jonka mielestä blogimiitissä mukana oleminen oli ennakkojännityksestä huolimatta hauskaa) mukana olleita hauskoja, mukavia ja ihania; Vegemisten Kaveri ja Nuori Nainen, Pastanjauhannan Rosmariini ja Pippurimylly, (Diplomi-)insinöörin keittiön Pekka ja blogimaailman ulkopuolinen ystävämme T.

Blogimiitin emännöinnin hyvänä puolena on myös se, että seuraavan päivän ruokahuolto on taattu rääppiäisten merkeissä :)

Oli mukava herätä, kun jääkaapista saattoi kaivaa aamupalaksi tofusalaattia ja lammaspiirakkaa ja natustaa niiden ohessa muutaman suolakeksin juustojen kera. Ja kahvin kanssa sai glögikakkua. Ja seuraavalle viikolle kokkaussuuntimia antaa ylijäänyt punaviini, jota voisi kenties lorautella jonkinlaiseen lihaisaan pataruokaan.

Seuraava miitti laitettiin jo hautumaan ajatuksen tasolle ja erinäisiä muitakin tapaamisia suunniteltiin, kuten myös täsmäiskua oululaisbloggaajien voimin etelään. Jos eteläiset bloggaajat eivät tule meidän luo, täytyy meidän lähteä heidän luoksensa. Kyllä bloggaaminen on hyvä harrastus, kun sitä kautta voi tutustua näin mainioihin ihmisiin!

torstai 19. marraskuuta 2009

Pastaa pipeille

Olen sairastellut koko viikon ja nyt alkaa elämä jo voittaa. En tiedä sainko viime viikonlopun Helsingin reissullani sikainfluenssan vaiko jonkun muun tosi äkäisen pöpön, mutta huonoon kuntoon se veti pariksi päiväksi ja sen jälkeenkin on mennyt toipuessa useampi. Kanssaeläjäkin koki eilen olonsa tavallista huonommaksi ja jäi kotiin.

Ruokaa siis piti saada kahdelle vajaakuntoiselle, mutta kauppaan ei voitu lähteä. Niinpä sapuskaa piti kehitellä kaappien antimista. Pasta tuntui mukavalta ajatukselta ja jääkaapista löytyi vajaa paketillinen pepperoni-siivuja jonkun aiemman pizzanteon jäljiltä.

Google tarjoili pepperonipastaan ohjeita kyllä riittämiin, mutta useimmissa tehtiin tomaattipohjainen soosi. Kanssaeläjä kun ei tomaatin eikä myöskään tomaattipohjaisten kastikkeiden suurin ystävä ole, päätin testata tätä reseptivihosta löytynyttä todella simppeliä pepperonipastan ohjetta. Simppeliys viehätti myös ihan senkin takia, että tämän saattoi kuvitella jaksavansa toteuttaa vaikka olo hieman hutera olikin.

Pepperonipasta
(kahdelle)

Pastaa (meillä penneä)
2 pientä sipulia (tai 1 isompi)
2 valkosipulinkynttä
Iso kourallinen pepperoni-viipaleita
Oliiviöljyä
Oreganoa (ei ollut, laitoin pizzamaustetta+basilikaa)
Suolaa
Pippuria
Parmesania raastettuna annoksen päälle

Keitä pasta pussin ohjeen mukaan. Silppua sipuli ja valkosipuli. Pieni pepperoni-siivuja pienemmäksi (kanssaeläjä taisi pilkkoa yhden siivun aina neljään pieneen lohkoon).

Kaada paistinpannulle öljyä ja freesaile siinä sipulisilppua, kunnes ovat pehmenneet. Lisää sekaan pepperonit. Anna seoksen lämmetä kunnolla. Heittele sitten sekaan mausteet ja lisää öljyä jos se tuntuu tarpeelliselta.

Kun pasta on kiehunut, valuta pastasta vedet pois ja sekoita joukkoon kevyesti öljyä. Yhdistä pasta ja pepperoni-sipuliseos. Tarjoile parmesan-raasteen kanssa.


Eihän tämä mikään kovin järisyttävä makuelämys ollut, mutta ajoi hyvin asiansa eli ruokki kaksi nälkäistä ja vajaalla energialla toimivaa poloista. Pepperonin mausteisuus oli kanssaeläjälle melkein jo liikaa, mutta minusta oli kiva, että tukkoisen oloni läpi maistoin kuitenkin edes jotain.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Thaihenkistä kanaa

Näinä alkutalven pimeinä iltoina tekee mieli nauttia jotain lämmittävää. Jo jonkun tovin olin haaveillut jonkin mausteisuudellaan lämmittävän ruoan tekemisestä ja sen nauttimisesta nuudeleiden kera.

Tartuin sitten Stockan herkusta aiemmin ostamaani Ruokasuosikit-sarjan kanaruokien keittokirjaan ja sieltähän löytyi vaikka miten monta kivaa mausteista kanaruokaa.

Samaan aikaan huomasin marraskuun ruokahaasteenkin käsittelevän näitä lämmittäviä ruokia, kun Kissa pöydällä -blogi heitti ilmoille tulisen HOT HOT HOT! -haasteen. Niinpä osallistun näppärästi tällä appeella myös marraskuun ruokahaastekisaan.

Muuttelin hieman kirjan reseptiä. Laitan tähän kuitenkin reseptin alkuperäismuodossaan ja sulkuihin sen miten itse tein.

Kanaa keltaisen currykastikkeen kanssa
(4 annosta)

"Maustetahna"

6 ruokalusikallista thaimaalaista keltaista currytahnaa (käytin vihreää currytahnaa)
1,5 desilitraa maustamatonta jogurttia (käytin 2 dl Bulgarian ruokajogurttia)
4,25 desilitraa vettä (laitoin 2 desilitraa)
Kourallinen tuoretta korianterisilppua (jätin kokonaan pois)
Kourallinen tuoreita thaimaalaisia basilikanlehtiä suikaloituna (laitoin ihan reilusti)

Vokkiainekset

2 ruokalusikallista kasvi- tai maapähkinäöljyä (käytin maapähkinäöljyä)
2 sipulia ohuiksi lohkoiksi leikattuna (käytin yhden ison banaanishalotin)
2 valkosipulin kynttä hienoksi pilkottuna
2 nahatonta, luutonta kananrintaa suikaleiksi leikattuna
175 grammaa pieniä maissintähkiä halkaistuna (käytin säilyketölkillisen)
(1 vihreä chili silputtuna)
(Loraus soijakastiketta ja pienempi loraus kalakastiketta)

Tuoretta korianterisilppua ja suikaloituja thaimaalaisia basilikanlehtiä koristeluun

Valmista "maustetahna", joka siis oli ihan kastikeolomuotoista ainakin minulla. Paista currytahnaa sekoittaen 2-3 minuuttia ja lisää sitten jogurtti, vesi ja yrtit. Kiehauta ja hauduta 2-3 minuuttia.

Kuumenna öljy ja kuullota sipulia ja valkosipulia 2-3 minuuttia. Lisää kana, maissinpuolikkaat (sekä silputtu chili) ja paista sekoittaen kunnes kananliha ja maissi ovat kypsiä. (Lorauta sekaan soijaa sekä kalakastiketta.)

Sekoita joukkoon "maustetahna" ja kiehauta. Hauduta 2-3 minuuttia, kunnes ainekset ovat kunnolla kuumenneet. Koristele halutessasi yrttisilpulla ja tarjoa heti esimerkiksi nuudelien kanssa.


Ulkonäöllisesti ruoka ei ehkä ole taaskaan se kuvauksellisin, mutta maku oli minusta varsin miellyttävä. Mitenkään erityisen tulinen tämä ruoka ei tällä ohjeistuksella ole, mutta lisäpotkua saa käyttämällä äkäisempää currytahnaa ja lisäämällä tuoreen chilin määrää. Itse en ollut varma reseptin lopputuloksesta, joten en laittanut kuin yhden chilin, toisenkin oisi voinut laittaa huoletta. Joka tapauksessa ruoka maistui minulle erittäin hyvin ja tätä tai tämän variaatioita tulee varmasti kokattua lämmittävän ruoan tarpeessa toistekin. Kanankin voi helposti korvata jollakin muulla lihalla, kalalla tahi vaikkapa tofulla.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Missä meillä kokataan

Nyt kun ruokablogimiitin emännöinti lähestyy, ajattelin vihdoin ja viimein saada aikaiseksi esiteltyä tämän uuden keittiön. Sikäli kun tätä enää uudeksi kehtaa sanoa, kun kesällähän me tänne jo muutettiin.

Koti ja sitä myöten keittiö on ensimmäinen ihan oma. Yksi syy miksi ihastuin tähän asuntoon, oli se, että täällä keittiössä oli runsaasti tilaa verrattuna aiempiin koteihini ja myös todella paljon enemmän kaappitilaa, jonne kaikenmoiset keittiövempeleet ja astiat saa säilöön.

Uuden keittiön huonoin puoli on jokseenkin kehno valaistus eikä tämä voi olla välittymättä näistä valokuvista. Oli nimittäin todella vaikea saada edes jotensakin onnistuneita yleiskuvia tuolta, kun valaistus on niin hämärä. Täytyy tulevaisuudessa panostaa parempaan valaisuun, mutta nyt mennään näillä.


Tässä siis yleiskuva keittiöstämme. Keittiö avautuu suoraan olohuoneeseen, joten tämä kuva on otettu keittiön oviaukolta. Oikeassa reunassa voi tarkkasilmäinen huomatakin mm. ovipuhelimen :)

Keittiön yleissävy on vaalea. Kaapistot eivät kuitenkaan ole aivan puhtaanvalkoiset, vaan enemmänkin ehkä vaaleat beiget tai kerman väriset? En oikein hallitse näitä värisävyjä, joten antanette anteeksi epämääräisen kuvailun. Meillä on edelleen samat vimpaimet ja kalustus kuin edellisessäkin asunnossa, täällä vain hieman väljemmin aseteltuna.


Asunnossamme on keraaminen liesi ja uuni, jossa on monenmoisia toimintoja, joita emme ole vielä testanneet. Sen saa toimimaan mm. kiertoilmauunina, pizzauunina ja mitähän kaikkea se osasikaan tehdä. Kuvasta voi bongata myös korin jossa säilytän esimerkiksi oliiviöljyä, balsamicoa ja muita vastaavia pullossa olevia ruoanlaittotarpeita. Korin takana piileksii puinen possuleikkuulautamme ja seinällä on veitsien säilytystä varten oleva magneetti. Kulhossa säilytetään esimerkiksi sitruunoita ja muita hedelmiä. Puinen veitsiteline on Ikeasta ja sisältää halpisveitsiä samaisesta kaupasta. Ihan ok ne ovat kuitenkin olleet käytössä. Perimmäisenä kuvassa näkyy monitoimivoileipägrillimme, johon voi vaihtaa myös parilalevyt ja vohveleiden paistoon sopivat raudat.


Tässä vielä kuva ruokapöydästä, johon mahtuu siis 4 henkeä aterioimaan. Harvemmin meillä ihan kunnolla syömässä on enempää porukkaa kerrallaan, joten tämä on riittänyt meille ihan hyvin. Taustalla näkyvät jääkaappi ja pakastin. Erillinen pakastin on oikein kiva juttu, nyt mahtuu säilömäänkin jotain talven varalle. Myös jääkaappi on täyttynyt tehokkaasti, vaikka se aluksi tuntuikin todella isolta.

Jääkaapin ovesta löytyy magneetteja matkoilta, munakello sekä liitutaulu, johon voi rustata terveisiä niin halutessaan. Pakastin puolestaan on vuorattu kokoelmalla osuvia Viivi ja Wagner -strippejä.


Tänne muutettaessa halusin heti ostaa viinipullotelineen, koska tilaa sellaiselle minulla ei ole koskaan aiemmin oikein ollut. Ilokseni saimme siihen lahjoituksena täytettä heti tupareissa, joten tyhjänä sitä ei ole tarvinut pitää. Täydennystä kyllä näköjään tarvitsisi kuitenkin hankkia, kun tyhjiäkin lokeroja löytyy. Viinipullojen vieressä on ystävältä tuparilahjaksi saatu jääpalasanko.

Oikeassa nurkassa pilkottaa leipäkone. Se on lainassa ystäväni mummolta ja olen kyllä häpeäkseni testannut sitä vasta kerran. Taitaa kuitenkin olla niin, että oman leipäkoneen hankintaa ei kannata ihan vielä toteuttaa.

Tämä pöytätaso on käytössä jos esimerkiksi leivon jotakin. Arkena siihen kerääntyy kaikenlaista. Vakiovieraina ovat keittiövaaka, pari lahjaksi saatua luutua joita en raski käyttää, lattialle tippunut ja kokoonliimattu kanssaeläjän rakas Linux-muki (jollaisia ei enää kuulemma saa mistään ja nyt on suru puserossa koska liimatusta ei oikein enää voi juodakaan), sekä entisessä asunnossa eteisen seinällä ollut kissataulu, joka ei vielä ole löytänyt paikkaansa uudessa kodissa.

Tässäpä siis pieni katsaus Peruspöperölän keittiöolosuhteisiin. Näissä tullaan kokkaamaan vielä toivottavasti hyvin pitkän aikaa.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Lohta rullalla

Taannoin valmistujaisjuhliini äitini oli tehnyt jostain saamallaan tai löytämällään reseptillä munakasrullaa, jossa oli täytteenä kylmäsavulohta. Rulla maistui itselleni ja juhlien vieraille hyvin ja pyysinkin siihen myöhemmin reseptin. Käsinkirjoitettu reseptilipare on ollut tallessa siitä asti, mutta toteutuksen asteelle se pääsi vasta samalla kertaa kuin aiemman postauksen hillamisu.

Lohirulla

Taikina:
6 desilitraa maitoa
1 teelusikallinen suolaa
6 kananmunaa
1 desilitra vehnäjauhoja

Täyte:
200-300 grammaa kylmäsavulohta (tai 2 purkillista tonnikalaa)
Noin teelusikallinen kuivattua tilliä (tuorekin käy tietysti)
1 purkillinen smetanaa (120 grammaakohan se nyt on?)
1 sipuli pieneksi silputtuna
1 valkosipulinkynsi pieneksi silputtuna/murskattuna (ei pakollinen, jos ei pidä valkosipulista)

Sekoita ensin taikinaan tulevat ainekset keskenään. Kaada leivinpaperoidulle uunipellille ja paista 200 asteessa noin puoli tuntia. Kumoa sitten jäähtymään leivinpaperin päälle.

Silppua täytteen sipulit ja pieni kylmäsavulohisiivuja pienemmiksi suupaloiksi. Sekoita sitten täytteen ainekset keskenään ja levitä jäähtyneen munakasmassan päälle. Kääri rullalle kääretortun tapaan.

Jos haluat rullasta lämmintä tarjottavaa, voit vielä ripotella rullan päälle juustoraastetta ja käyttää sitä uunissa sen verran että juusto sulaa rullan päälle.


Kylmänä rulla on annospaloiksi leikattuna mainio tarjottava illanistujaisiin tai vaihtoehtoisesti suolapalana kahvipöydässä. Ohje on helppo toteuttaa ja lopputulos on mehevä ja maukas.

tiistai 6. lokakuuta 2009

Tiramisua hilloista

Elokuun ruokahaasteen voittajaresepti oli Tuulestatemmattua-blogin Hillamisu. Hillamisu näytti ja kuulosti niin herkulta, että sitä oli päästävä kokeilemaan jossakin vaiheessa.

Alunperin minun oli tarkoitus tehdä hillamisua tarjolle ruokablogitapaamiseen, mutta koska se siirtyi marraskuulle, päätinkin tehdä sitä viime viikonloppuna, kun meillä oli kylässä sekä Helsingin ystäviä että paikallisia.

Hillamisu
(iso vuoallinen)

1 paketti eli 200 grammaa savoiardikeksejä
1 desilitra appelsiinituoremehua
4 ruokalusikallista tummaa rommia
Pullollinen lakkajälkiruokakastiketta
500 grammaa hilloja
Suklaakastiketta
4 desilitraa kermaa
2 teelusikallista vaniljasokeria
Noin 200 grammaa mascarponea
50 grammaa tummaa suklaata

Vatkaa täytettä varten kerma vaahdoksi. Mausta vaniljasokerilla. Sekoita joukkoon myös mascarpone.

Lado tarjoiluastian/vuoan pohjalle kerros keksejä. Kostuta ne appelsiinimehun ja rommin sekoituksella. Alkuperäisohjeessa neuvotaan käyttämään cointreauta tai grand marnieria, joten käyttäkää jos teillä on. Meillä ei ollut enkä tämän takia viitsinyt ostaa. Rommi toimi vallan mainiosti myös.

Kaada keksien päälle lakkakastiketta. Alkuperäinen ohje suosittelee Lapin jängän kastiketta, mutta sitä ei Oulun Stockalla ollut, joten ostin jotakin muuta lakkajälkiruokakastiketta, mutta unohdin jo että minkä merkkistä. Tämä ei kuitenkaan ole pakollinen ainesosa, ilmankin pärjää.

Laita seuraavaksi vuokaan kerros hilloja. Tämän jälkeen laitetaan kerros kerma-mascarponeseosta. Ja sitten päälle joko sulatettua suklaata, tai jos on laiska kuten minä, valmista suklaakastiketta tuubista (sitä oli valmiiksi jääkaapissa, joten sama oli käyttää pois).

Sitten toistetaan sama; keksejä, kostutus, lakkakastiketta, hilloja, kerma-mascarponeseos. Päällimmäiseksi kerrokseksi tulee siis kerma-mascarponeseosta.

Anna misun maustua yön yli jääkaapissa.


Misu matkalla jääkaappiin maustumaan. Omaan hillamisuuni tuli siis vain kaksi kerrosta, koska enempää ei vuoka vetänyt. Oli niin houkuttelevaa jo tässä vaiheessa, että kanssaeläjä ruinasi maistiaisia jo saman tien. En heltynyt, vaan käskin odottaa seuraavaan päivään :)


Yön maustumisen jälkeen koristele hillamisun pinta vielä tummasta suklaasta veistellyillä suklaalastuilla.

Kuten huomaa, nurkasta ehdittiin nappasta makupalat jo ennen kuin muistettiin kuvata valmis herkku. Hellyin siis seuraavana päivänä antamaan maistiaiset ennen illan vieraiden tuloa. Hillamisu sai kyllä sen verran paljon kehuja, etteivät ne voineet ihan pelkkää kohteliaisuutta olla, joten tätä reseptiä voin kyllä huoletta suositella.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Vierivä miitti ei sammaloidu

Päätimme siirtää harmitellen huomiselle suunniteltua ruokablogimiitinkiä tuonnemmaksi erinäisten sairastapausten vuoksi.

Kuuluttelenkin nyt julki kutsua pikkujouluhenkiseen miittailuun uutena ajankohtana, joka suurella todennäköisyydellä on lauantai 21. marraskuuta kuluvaa vuotta.

Paikka pysyy samana, eli emännöivänä tahona toimin minä ja miittipaikkana siis kotini likellä Oulun keskustaa.

Mikäli hyvä ruoka, juoma ja seura kiinnostavat, kannattaa se ilmaista joko kommenttilaatikossa tahi sähköpostitse lähestyen!

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Seitiä pannulla ja rakkautta tortussa

Kun aiemmassa postauksessa jo päästiin kiinni näihin lapsuusajan makumuisteloihin, niin eihän ne sitten antaneet rauhaa. Piti pirauttaa äitille, että mitäs laitat siihen seiti-fileen pintaan ennen kuin paistat sen pannulla. Ja sisko ystävällisesti lähetti reseptin torttuun.

Rapea seiti pannulla

Pakasteesta paketillinen ruodottomia seiti-fileitä
Noin desilitra vehnäjauhoja
Teelusikallinen suolaa
Teelusikallinen yrttistä kalamaustetta (tai kalamaustetta ja tilliä)

Voita paistamiseen

Sulata kala. Sekoita lautasella jauhot ja mausteet. Pyörittele kalafileet jauho-mausteseoksessa niin, että saavat sitä ihan kunnolla pintaansa. Paista kypsäksi ja rapeaksi voissa paistinpannulla (noin 20 minuuttia muutaman minuutin välein käännellen).


Nauti rapsakka kala vaikka muussattujen keitettyjen perunoiden kera. Lopputulos oli ihan onnistunut, mutta ei silti niin hyvää kuin äiti tekee. Täytyy tehdä näitä silti toistekin, helppoa ja hyvää. Loput kalasta söin seuraavana päivänä lämmitettynä ruisleivän kaverina. Maistui ihan niinkin.

Rakkauden torttua tehtiin lapsuudessa herkuksi kahvipöytään. Sisareni kertoi, että resepti kulkeutui meidän keittiöön alunperin 4H-kokkikerhosta, jossa hän vuoden verran kulki lapsena. Kuulemma omin käsin kirjoitettu alkuperäinen resepti 80-luvulta on vielä hänellä tallessa. Minä sain reseptistä oman kopion Facebookin välityksellä ja pitihän sitä sitten heti testata!

Rakkauden torttu
(uunipellillinen)

Taikina:
3 kananmunaa
3 kahvikupillista sokeria
4,5 kahvikupillista vehnäjauhoja
1,5 kahvikupillista maitoa
2 teelusikallista leivinjauhetta
225 grammaa margariinia (sulatettua)

Kuorrutus:
200 grammaa tomusokeria
4 ruokalusikallista kahvia
4 ruokalusikallista margariinia (sulatettua)
2 teelusikallista vanilliinisokeria
1 ruokalusikallista (leivonta) kaakaota

Tee pohja näin:
Vaahdota munat ja sokeri. Sekoita erillisessä kulhossa leivinjauhe ja vehnäjauhot keskenään. Lisää muna-sokeri-vaahtoon vuorotellen maitoa ja vehnäjauho-leivinjauheseosta. Lopuksi lisätään margariini.

Levitä taikina leivinpaperoidulle uunipellille ja paista 200 asteisessa uunissa noin 20 minuuttia. Anna sitten pohjan hieman jäähtyä ennen kuorrutteen levittämistä.

Tee kuorrutus näin:
Sekoita keskenään kuivat jauheet. Lisää kahvi ja margariini. Sekoita ja levitä nopeasti tortun päälle. Päälle voi ripsutella halutessaan myös nonparelleja. Anna kuorrutteen jähmettyä tovi ennen syömistä.


Täytyy tunnustaa, että tämä yksi palanen ei riittänyt kerta-annokseksi tätä lapsuuden herkkua natustellessa. Maistui nimittäin ihan yhtä hyvälle kuin muistelinkin! Myös kanssaeläjä tykkäsi ja teelle tupsahtanut ystäväkin söi mielellään, vaikka omien sanojensa mukaan oli sille päivää käyttänyt jo makeakiintiönsä. Että kiitos vaan sisarelleni reseptin jakamisesta :)

Suhteellisen samalla reseptillä syntyviä leivonnaisia kutsutaan eri paikoissa eri nimillä. Sillä Sipulin Tuulamantorttu -bloggauksen kommenttiloorassa on asiasta keskustelu enemmänkin!

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Cookies!

En ole ollut mikään kovin innokas leipoja aiemmin, mutta nyt olen mitä ilmeisimmin saanut jonkun leivontaviruksen, sillä olen tehnyt viime aikoina omppupiirakan lisäksi muitakin leivonnaisia. Yleensä kun tulee lähinnä tehtyä kakkua synttäreille ja joskus johonkin muihin kekkereihin jotain. Mutta tosi harvoin ihan silleen muuten vaan.

Viime viikon leivontakokeiluihin pääsivät kahdenlaiset cookiet. Ensin teki mieleni suklaakeksejä, joten surffailin netissä etsien sopivan oloista reseptiä. Loppujen lopuksi päädyin kokeilemaan Kotikokki-sivuilta löytynyttä suklaacookies-reseptiä.

Suklaacookies

125 grammaa huoneenlämpöistä voita
3 desilitraa sokeria
2 kananmunaa
4,5 desilitraa vehnäjauhoja
1 desilitra kaakaojauhetta
2 teelusikallista vaniljasokeria
1 teelusikallinen leivinjauhetta
1 levy tummaa suklaata (käytin 100 gramman levyn Fazerin 70 % tummaa)
(maitoa)

Laita kulhoon pehmennyt voi ja sokeri(t). Sekoita kuivat aineet keskenään toisessa kulhossa. Vatkaa sitten sokeri ja voi vaahdoksi. Tämän jälkeen lisää voi-munaseokseen kananmunat yksitellen. Sekoita. Lisää kuivat aineet ja sekoita lisää. Sitten lisää rouhittu suklaa. Jos taikina tuntuu kaipaavan lisää nestettä, voit lisätä maitoa.

Itse jouduin lisäämään maitoa, koska taikina oli niin tönkköä, etten saanut sitä edes kunnolla sekoitetuksi. Voi olisi myös saanut olla pehmeämpää, josta tämä tönkköyskin toki saattoi johtua. Maitolisäyksestä seurasi löllömpi taikina, joka kyllä oli hyvää mutta keksien lopullinen rakenne jäi aika kuohkeaksi, ei keksimäisen rapeaksi.

Asettele taikinasta lusikoiden avulla könttejä leivinpaperoidulle pellille. Taputtele suht sileiksi ja isoiksi kekseiksi. Mitä paksumpia keksit ovat, sitä raaemmiksi ja myös paremmiksi ne jäävät keskeltä. Muista, että taikina paisuu uunissa paljon, joten kannattaa jättää keksien väliin kunnon välit. (Minähän en tätäkään muistanut ja sain sitten leikellä veitsellä keksipalasia melkein koko pellin peittäneestä massasta.)

Paista keksejä 175 asteessa noin 15 minuuttia.


Löllöt keksit eivät ehkä ole aivan cookies-nimensä veroisia liiasta maitolisäyksestäni johtuen, mutta maku oli silti hyvinkin kohdallaan! Tästä taikinasta vaan tuli keksejä sen verran monta, että ei ehditty syödä niitä kaikkia ennenkuin alkoivat maistua vähän huonolle. Tämä taas varmaan myös saattoi johtua siitä kosteasta rakenteesta. Noh, hyvä resepti kuitenkin, ensi kerralla vaan vois tehdä vaikka puolet taikinamäärästä niin ehtii syödäkin keksit, kun vielä maistuvat herkuilta!

Unelias-Anna oli leiponut myös cookieseja. Hän oli laittanut suklaacookiestaikinaansa myös suolapähkinöitä mukaan ja tämä kuulosti minustakin varsin hauskalta ja maukkaalta idealta. Niinpä testasin Annan ohjetta ja vein keksit mutusteltaviksi erään ystävän synttärikekkereihin, missä keräsivätkin kehuja. Että kiitti vaan reseptistä :)

Suklaa-suolapähkinäcookies

100 grammaa pehmeää voita
0,75 desilitraa rypsiöljyä
1,5 desilitraa sokeria
1 teelusikallinen vaniljasokeria
1 kananmuna
3,5 desilitraa vehnäjauhoja
1 desilitra kaakaojauhetta
1 teelusikallinen leivinjauhetta
1,5 desilitraa suolapähkinöitä

Laita voi, öljy ja sokeri kulhoon. Sekoita toisessa kulhossa kuivat aineet keskenään. Vatkaa voi-öljy-sokeri -seos kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon sitten kananmuna. Tämän jälkeen voit sekoittaa joukkoon kuiva-aineseoksen. Lopuksi sotke joukkoon myös suolapähkinät.

Anna taikinan oleskella jääkaapissa puolisen tuntia.

Muotoile taikinasta isohkoja keksejä leivinpaperoidulle uunipellille. Paista 200 asteisessa uunissa keskitasolla 7-8 minuuttia.


Ihanaiset suolapähkinäcookiesit maistuivat synttärivieraille ja tottahan itsekin natustin niistä muutaman. Nämä varmasti jäävät vakioleivonnaisten listalle; ovat niin helppoja tehdä ja lopputulos niin hyvä. Näiden suhteen tuo rakennekin pysyi hyvänä ja keksimäisenä.

keskiviikko 9. syyskuuta 2009

Ruokamuistoja lapsuudesta

Tuulestatemmattua-blogin Reija voitti elokuun ruokahaasteen ihastuttavalla Hillamisu-reseptillään ja siitä seuraten kajautti ilmoille syyskuun ruokahaasteen. Syyskuun aiheena on lapsuuden ajan ruokareseptit kotoa, siis jotain sellaista mitä äiti/isä/joku muu perheeksi luettava henkilö on tarjolle laittanut ja joka on jäänyt mieleen.

Lapsuudesta tulvahti mieleen moniakin nostalgisia ruokamuistoja; mummolassa saadut hirvenliharuoat, äidin leipomat sämpylät ja rakkauden torttu, savuluukeitto, rapeaksi pannulla paistettu seiti ja monet muut. Miettiessäni mitä tähän haasteeseen kokkaisin, tuli mieleen vielä yksi ruoka; äidin kiinalainen kanapata. Kanaruokia meillä ei arkena juuri kokkailtu (liekö ollut lama-ajan säästöajattelua tai mitä takana), joten kanasta tehdyt sapuskat ovat jääneet mieleen vähän niin kuin pyhäruokina.

Äidin kiinalaisessa kanapadassa ei kylläkään ole oikeasti mitään kovin kiinalaista, ellei sellaiseksi voi laskea soijakastikkeen käyttöä mausteena. Jostain syystä tätä nyt vaan kutsuttiin meillä kiinalaiseksi, joten kutsuttakoon sitä sillä nimellä edelleen. Kanapata oli vähän sellainen herkumpi ruoka, jota tehtiin harvoin. Eikä tämä oikeastaan ihan lapsuuden ruoaksikaan sijoitu; muistaakseni tätä tehtiin enemmänkin yläasteaikoinani. Noh, kotona asumisen aikaa se kuitenkin vielä oli, joten eiköhän tällä voi haasteeseen osallistua :)

Virpin äidin kiinalainen kanapata

Kanan rintafileitä/rintafilepihvejä
Sipuli
Pari valkosipulin kynttä
Purkki tomaattimurskaa
Maissia (käytin puolikkaan pakastemaissipussin)
Säilykepurkillinen ananaspaloja mehuineen

Soijakastiketta, chilijauhetta, suolaa, mustapippuria

Laita uuni kuumenemaan noin 200 asteeseen. Silppua sipuli ja valkosipuli.

Mausta kanat suolalla ja mustapippurilla. Kanoihin voi ottaa esikypsennyksen/väriä pintaan ensin pannulla, jos haluaa. Itselläni oli filepihvejä, jotka vaan pienin 2-3 osaan kypsennysaikaa lyhentääkseni.

Lado pataan/uunivuokaan kanapalaset, maissit, sipulit ja ananakset mehuineen. Ropsauta perään chilijauhetta ja soijakastiketta. Kaada sekaan tomaattimurska. Mausta vielä suolalla ja mustapippurilla jos haluat. Sekoita ainekset sekaisin ja kypsennä uunissa ainakin tunti, riippuen kanapalojen koosta vaikka enemmänkin. Itselläni pata muhitteli uunissa noin puolitoista tuntia, jolloin kanat olivat mukavan meheväksi hautuneita.


En tarkistanut reseptiä äidiltä, vaan laitoin pataan aineksia ja mausteita muistikuvien varassa. Maustepuolesta en oikeasti muista muuta kuin että soijaa laitettiin varmasti ja ettei meidän keittiössä mitään kovin erikoista mausteita tuolloin yleensäkään käytetty, joten tuskin äiti tähänkään on mitään kummoisia mausteita laittanut. Pata oli kyllä pitkän tauon jälkeen aika nostalgista syötävää ja maku muistutti aika hyvin äidin tekemää. Äiti kylläkin käytti aina kokonaisia rintafileitä, luineen kaikkineen ja ne lienevät tuohon aikaan olleet myös valmiiksi marinoituja, joista vaan huuhdeltiin liiat kaupan marinadit pois ennen kokkausta.


Kiinalainen kana nautitaan riisin kera ja lautasellekin voi lorauttaa sekaan vielä soijaa, jos tuntuu että suolasta on uupelo tai muuten vaan haluaa. Mulle on jäänyt lapsuudesta asti kummallinen tottumus lorautella soijakastiketta lähes jokaiseen riisiruokaan.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Piirakkaa maitopurkista

Sitkeä pieni kuumeilu ja flunssaoireet ovat kiusanneet minua jo yli viikon. Eilen kävin vihdoin lääkärissä, sain antibiootit ja ne tuntuvat nyt tepsivän, sillä tänään kuumemittari näytti suht normaaleja lukemia ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Lääkäri kuitenkin määräsi kotioleilua. Käytän siis hetkellisen reippauden postaamalla yhden jonossa olevista resepteistä.

Kesälomalla bongasin Valion maitopurkin kyljestä maukkaalta vaikuttavan piirakkareseptin. Tykkään paljon suolaisista piirakoista ja niitä on mukava tehdä tarjolle, kun on tulossa vieraita. Niinpä päätin tekaista maitopurkin ohjeistaman piirakan kera salaatin tarjolle eräänä perjantai-iltana, kun muutama ystävä oli tulossa luoksemme istumaan iltaa.

Tomaatti-sipulipiiras
(8-10 annosta)

Pohja:
1,5 desilitraa maitoa
1 kananmuna
3,25 desilitraa vehnäjauhoja
0,5 teelusikallista suolaa
1,5 teelusikallista leivinjauhetta
0,5 desilitraa juoksevaa margariinia

Sekoita pohjan kuivat aineet keskenään. Sekoita kulhossa maito sekä kananmuna. Lisää maitomunaseokseen kuivat aineet sekä margariini nopeasti puuhaarukalla sekoittaen. Kaada sen jälkeen pohjataikina voideltuun piirasvuokaan (läpimitaltaan 25-27 cm). Ripota löysän taikinan (joka todella on löysää!) päälle jauhoja ja taputtele sitten taikina vuoan pohjalle sekä reunoille.

Täyte:
1 iso (150 grammaa) sipuli
1 ruokalusikallinen juoksevaa margariinia
1 (170 grammaa) paprika
0,5 teelusikallista suolaa
0,5 teelusikallista pippurisekoitusta
0,5 desilitraa tuoretta basilikaa (ohjeessa oli persiljaa, mutta minusta basilika sopi paremmin)
2 kananmunaa
1 purkki (2,5 desilitraa) Valion tomaatti-vuohenjuusto-ruokakermaa

Leikkaa sipuli reiluiksi suikaleiksi ja suikaloi myös paprika. Kuullota sipulia margariinissa pannulla ja lisää hetken kuluttua paprikasuikaleet. Mausta. Kuumenna sekoittaen kunnes paprika pehmenee hiukan. Lisää sitten hienonnettu basilika (tai persilja). Kaada seos vuokaan.

Vatkaa munien rakenne rikki ja lisää ruokakerma. Sekoita ja kaada vuokaan täytteiden päälle.

Paista uunin alaosassa 200 asteessa noin 25 minuuttia tai kunnes kypsää.


Piirakka uunista tulleena (ja vähän keittiöolosuhteita taustalla). Piirakka oli ihan hyvää näinkin, mutta ehkäpä mausteita voisi jotain vielä lisätä. Mieleen tuli myös, että piirakasta saisi varmaankin aika hyvää ja vielä täyttävämpää, jos siihen lisäisi kanaa. Kanan voisi sitten kenties maustaa vähän voimakkaammin, jolloin piirakkakin saisi pientä potkua. Mutta siis aivan kokeilemisen arvoinen resepti kyllä ihan sellaisenaankin!


Piirakka tarjoiltiin fetajuustolla höystetyn perussalaatin (jäävuorisalaattia, tuorekurkkua, tomaattia) kanssa. Piirakka ja salaatti katosivat parempiin suihin illan aikana, joten käsitystä siitä, miten maut piirakassa olisivat tasoittuneet seuraavaan päivään ei nyt päässyt syntymään.

torstai 3. syyskuuta 2009

Omenaherkkuja

Vierailimme kesäloman viimeisellä viikolla sisareni ja hänen miehensä luona Pirkanmaalla. Heidän talonsa puutarhassa kasvaa vaikka mitä ihanuuksia; luumuja, herukoita, vattuja, omenoita! Oli ihana aamulla tepastella vain puutarhasta hakemaan tuoreita marjoja aamupalapöytään ja kanssaeläjä oli vatuista erityisen mielissään. Kotiinviemisiksi nappasimme mukaan ison pussillisen pieniä, kirpeitä punaposkisia omenoita.


Omenoista täytyi sitten tietysti kotona päästä kokkailemaan jotakin ja todella yllätyksettömästi mieleen tupsahti ensimmäisenä omenapiirakka. Aikani netistä omppupiirakoiden ohjeita plärättyäni päätin ottaa varman päälle helpon oloisella ohjeella,joka löytyi Hellapoliisista.

Omenapiirakka
(uunipellillinen)

4 kananmunaa
3 desilitraa sokeria
4,5 desilitraa vehnäjauhoja
2 teelusikallista leivinjauhetta
1,5 desilitraa maitoa
1 desilitra öljyä tai saman verran margariinia/voita sulatettuna
Omenoita viipaloituna (ei tarvitse kuoria, jos käytät kotimaisia, poista vain siemenkodat)
Sokeria
Kanelia

Laita uuni lämpenemään 225 asteeseen.

Sekoita keskenään kuivat aineet. Vatkaa kulhossa kananmunat ja sokeri vaahdoksi. Lisää sitten kuivat aineet ja niiden jälkeen maito sekä rasva. Sekoita taikina.

Kaada taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Lado taikinan päälle omenaviipaleita. Ripottele päälle sokeria ja kanelia.

Paista uunin keskitasolla noin 15 minuuttia. Tarjoile esimerkiksi vaniljajäätelön tai vaniljakastikkeen (tai molempien!) kanssa.


Ohje oli ihanan yksinkertainen, joten edes minä en onnistunut kämmäämään sen kanssa mitään. Piirakasta tuli varsin maistuvaa ja sitä syötettiin parillekin kahvittelijavieraalle. Loput odottelevat pakkasessa huomista kanssaeläjän perheen vierailua.

Omppuja oli piirakan teon jälkeen jäljellä vielä reilu kilo. Päätinkin keitellä niistä omenasosetta, jotta tulevat käytetyiksi. Otin vinkkiä omenahillokkeen/soseen tekemiseen useammaltakin nettisivulta, joten en linkitä tähän nyt mitään erityistä ohjetta.

Omppusose

Reilu kilo kirpeitä pieniä punaisia kotimaisia omenoita
1,5 desilitraa hillosokeria
Vettä

(Pakastepusseja soseen pakastukseen tai lasipurkkeja säilytykseen)

Huuhdo omenat. Lohko kattilaan kuorineen, ilman siemenkotia. Lorauta kattilan pohjalle vettä. Vettä ei tarvitse olla kovinkaan paljon, ei edes niin että kaikki omenat peittyisivät. Itselläni oli ehkäpä omenakerroksen puoliväliin vettä ja soseesta tuli aika löysää.

Laita omput kattilassa liedelle ja liesi miedolle lämmölle. Kun omenoista ja vedestä alkaa nousta hieman höyryä, lisää sokeri. Itse laitoin tälle määrälle tuon 1,5 desiä hillosokeria ja soseesta tuli makeaa, muttei imelää. Ehkä kuitenkin hitusen vähemmänkin riittää, varsinkin jos omenat eivät ole erityisen kirpeitä. Sekoittele sokeri omppujen sekaan ja anna omenoiden muhia miedolla lämmöllä siiheksi, että alkavat soseutua.

Ota soseutuneet omenat pois liedeltä ja anna niiden hieman jäähtyä. Ota sitten esimerkiksi sauvasekoitin ja soseuta vielä hieman lisää. Tämän jälkeen soseen voi valutella vaikkapa siivilän läpi, jolloin kuoret ja muut ikävät sattumat jäävät sihtiin ja soseesta tulee tasaista. Tai jos omistat soseutuskoneen, niin tietysti kannattaa käyttää sitä. Anna soseen vielä jäähtyä hieman ja pakkaa pakastepusseihin ja pakastimeen tai purkita.


Valmiiseen omenasoseeseen tuli todella kaunis väri, kun punaiset kuoret olivat mukana keitttelyvaiheessa. Kaikkea sosetta en malttanut heti pakastaa, vaan jätin sitä kippoon samantien nautittavaksi. Sose pääsikin myöhemmin paistetun pannukakun kaveriksi. Nam.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

(Maku)muistelot Kroatiasta


Matkasimme elokuun toisella viikolla siis ystäväni kanssa viikoksi Adrianmerelle, pääkohteenamme Dubrovnik Kroatiassa. Majoituimme Dubrovnikissa erään paikallisen perheen taloon, jonka alakerrassa he vuokrasivat kahta pienehköä yksiötä. Asuntomme oli loistavalla paikalla ihan lyhyen kävelymatkan päässä Dubrovnikin vanhasta kaupungista Stari Gradista emmekä tunteneet itseämme turistilauman keskellä velloviksi niin pahasti, kuin jos olisimme majoittuneet kaupungin hotellikeskittymään Lapadin niemimaalle, jossa suurin osa turisteista oleskelee. Majoituksessamme oli kaksi sänkyä, kylpyhuone/wc ja pieni keittiö sekä terassi, josta oli kivat näköalat ja jossa oli varsin mukava nauttia aamiaista sekä iltapalaa ja suunnitella päivää. Jos suuntaa Dubrovnikiin, kannattaa ehdottomasti tutustua netissä näihin apartment-majoituksiin; hinta verrattuna sijaintiin on kohtuullinen ja näitä on tarjolla paljon enemmän, kuin hotellimajoitusta.


Dubrovnikin vanhan kaupungin pääkatu Stradun eli Placa auringonlaskun aikaan. Marmoripäällysteisen kadun mainitaan olevan yksi maailman kauneimmista kävelykaduista. Kadun nykyinen päällyste on peräisin 1900-luvun alkupuolelta ja on hioutunut ajan saatossa varsin tasaiseksi. Kivetys ja talot heijastavat kauniisti valoa eri vuorokauden aikoihin.



Adrianmeri on uskomattoman kaunis! Vesi oli todella kirkasta (ja puhdasta) ja kallioiset rannat ja linnoitukset tekivät kyllä vaikutuksen. Kuvassa on Pyhän Laurentiuksen linnoitus eli Tvrdava Lovrijenac, joka sijaitsee kallionkielekkeellä 37 metrin korkeudella merenpinnasta. Linnoitus näkyi majoituksemme terasille, joten näköalat meiltä "kotoa" eivät tosiaan olleet hullummat!

Reissuun kannattaa kyllä pakata hyvät kengät! Nimittäin ylämäkiä ja portaita riittää kiivettäväksi. Meidänkin "kotikatumme" oli pelkkä ylöspäin jyrkästi nouseva portaikko. Jalkalihaksisto sai siis melko tehokasta treeniä viikon aikana. Noh, saipahan uskoteltua itselleen, että saa syödä mitä mieli tekee, kun liikuntaa tulee puoliväkisin ;)



Alkupalavaihtoehtoja ravintoloissa tuntui olevan parista-kolmesta keittovaihtoehdosta salaattien kautta paikallisiin erikoisuuksiin. Tässä on Amore-ravintolan (Dubrovnikin katedraalin lähellä aukiolla) alkupalalautanen, joka kulki muistaakseni nimellä "dubrovnikilainen lautanen". Lautasella oli tarjolla paikallista ilmakuivattua kinkkua pršutia, oliiveja, paikallista gouda-tyyppistä juustoa sekä ilmeisesti vuohenmaidosta tehtyä fetatyyppistä juustoa kuutioina. Rasvaista ja suolaista, mutta ah niin maistuvaa!

Ruokakuvien laatu on muuten valitettavan huono. Lounaalla otetut kuvat luonnollisestikin ovat ihan onnistuneita, mutta lounaamme taas eivät aina olleet kulinaristisesti niin hirveän mielenkiintoisia. Illastaessa valaistus oli niin himmeää ja koska kamerani (ja kuvaustaitoni) ei ole mistään parhaimmasta päästä, tuli kuvista aina joko tärähtäneitä, hämäriä tai salamalla otettaessa muuten vain ihan hirveitä. Että anteeksi antanette tämän, toivon.



Ruokapaikkamme valikoituivat joko niin, että tsekkailimme matkaoppaiden suosittelemia (mutta kohtuuhintaisia) ruokapaikkoja tai jos eteen nyt sattui tulemaan joku kivannäköinen paikka. Vanhassa kaupungissa sijaitseva Spagetteria Toni (Nikole Božidarevića 14) oli yksi matkaoppaan suosittelemista paikoista. Omalle lautaselleni Tonissa valikoitui kuuman päivän kunniaksi kylmä pastasalaatti, jossa oli kanaa ja emmental-tyyppistä juustoa sekä kastiketta. Salaatti oli varsin herkullinen ja toimi hellepäivänä hyvin; vatsa tuli täyteen, mutta ei ähkyttävällä tavalla. Annoksen hinta oli muistaakseni noin 5 euron hujakoilla.

Yleensä ottaen Dubrovnikin hinnat ovat ihan missä vaan palvelussa korkeimmillaan juuri elokuussa, kun turistisesonki on kuumimmillaan. Ruoan suhteen ravintoloissa hinnat olivat halvemmat kuin Suomessa, mutta ei mitenkään törkeän halvat. Tottakai tyyriitä ravintoloita löytyy - ja niitäkin, missä rahalleen ei välttämättä saa vastinetta. Yleistäen voi sanoa, että dubrovnikilaiset ravintolat ovat keskenään aika samantasoisia, ei halpaa ja huonoa, muttei mitään huippuhienoa luksusosastoakaan.

Yleisin ruokajuomani oli paikallinen valkoviini. Lounaalla otin lähes poikkeuksetta lasillisen talon valkoviiniä, joka paikan kuin paikan listalla yleensä oli tarjolla. Paikalliset viinit ovat ihan hyvätasoisia ja tulevat aika läheltä Dubrovnikia. Illallisella otimme yleensä ystäväni kanssa sitten viinipullon puoliksi, silloinkin yleensä paikallista, mutta yritimme valikoida jotakin vähän "parempaa" kuin talon viinit. Hieman parempi paikallinen valkoviinipullollinen maksoi keskimäärin 130-150 kunaa eli noin parikymppiä euroissa. Lasillisesta sai maksaa reilusta eurosta kolmeen euroon, riippuen paikasta ja lasillisen koosta.

Paikalliset oluet olivat vaaleita ja muistuttivat aika paljon suomalaisia oluita. Itsehän en olutta juo, mutta maistoin kuitenkin ystävän tuopposista ihan uteliaisuuttani. Hyvin tuntui kuitenkin lokaali kalja uppoavan toveriini, hintakin oli yleensä varsin kohtuullinen tuopillisen maksaessa alle eurosta pariin euroon ja tuontioluiden kuten Stella Artoisin hintojen pyöriessä noin 3 euron kieppeillä.

Drinkkejä oli tarjolla joissakin paikoissa enemmänkin, mutta ainakin perusviinat ja lantringit olivat tarjolla monessakin paikassa. Itse tilasin useimmiten rommia ja kolaa. Paikallista rommia ostaessa tuon "drinkin" (rommi tarjoiltiin omassa lasissaan ja limsa pullossa, sekoituksen sai hoitaa itse) hinnaksi tuli yleensä muistaakseni jotain 3-4 euron välillä. Ulkomaisella viinalla hinta tietysti oli korkeampi, mutta paikallinen tumma rommi vaikutti kyllä ihan pätevältä tavaralta.

Kuvasarjaa kokonaisesta ateriasta en saanut otettua kuin yhdeltä illalliselta. Se olikin kyllä varsin onnistunut illallinen, jonka söimme majapaikkaamme lähinnä olevassa ruokaravintolassa, jota myöskin paikalliset suosivat. Majapaikkamme isäntä tuntui istuvan kyseisen ravintolan alakerrassa sijaitsevalla terassilla harva se päivä. Itse ruokatila hieman vanhan kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa Sesamessa (Dante Alighierija) sijaitsi toisessa kerroksessa varsin viehättävällä ja tunnelmallisella terassilla, joka oli ilmeisen suosittu, sillä mekin saimme hetken odotella pöytäämme, kun emme olleet tehneet varausta etukäteen.



Alkupalaksi Sesamessa valikoin gazpacho-keiton eli kylmää tomaattikeittoa, joka oli kyllä aivan täydellistä! Ihanan viileää ja pehmeää, mutta samaan aikaan hieman mausteista. Ystäväni muistaakseni söi kermaista rapukeittoa, joka sekin oli varsin maistuvaa.



Aivan järkyttävän huono kuva, mutta pakko julkaista koska vannoin itselleni ja muille ennen reissua, että yrittäisin edes päästä mereneläviä kohtaan tuntemastani lievästä inhosta eroon tällä reissulla. Ja olin myös vannonut maistavani lokaalia erikoisuutta mustaa risottoa, jossa risotto siis värjätään tummaksi mustekalasta saadulla musteella. Sesamen risottoa suositteli majapaikkamme perheen tytär, kun kysyimme, mikä on hänen lempiannoksensa Sesamessa. Otin siis riskin ja tilasin tämän Sesamen risoton pääruoaksi.

Risoton liemi oli tomaattinen ja tumma johtuen musteesta, jota siihen oli sekoitettu. Seassa oli mustekalan palasia, katkarapuja, simpukoita ja päällimmäisenä vielä rapua. Itse risoton pohja oli valtavan herkullista, mutta täytyy tunnustaa, ettei simpukka- ja rapuepämieltymykseni kyllä parantunut vieläkään. Mustekalakammostani sen sijaan taidan luopua - vaikken varmaan itse sen valmistukseen aiokaan ryhtyä. Tässä risotossa ja ystäväni kalalautaselta eräässä toisessa ravintolassa aiemmin maistamani squidi oli nimittäin aika hyvää. Eikä yhtään kumista ja niljakasta, niin kuin joskus aiemmin maistelemani mustekalaruoat.

Taustalla kuvassa näkyy ystäväni pääruoka, jossa oli vasikkaa päällystettynä paikallisella ilmakuivatulla kinkulla. Ystävälläni sattui useampaan kertaan hieman huono tuuri ruokansa valinnassa, sillä monesti hänen ruokansa oli hänen makuunsa aivan liian suolaista. Suolan (ja rasvan) kanssa ei ainakaan dubrovnikilaisissa ravintoloissa siis kursailla.



Jälkiruoaksi oli tarjolla marjaisaa juustokakkua taikka suklaamoussea. Valitsin suklaamoussen, joka valitettavasti tässä näyttää erehdyttävästi kertaalleen ruoansulatuksen läpikäyneeltä tuotteelta... mutta maku oli silti mainio! Tämän moussen erikoisuutena oli se, että se oli maustettu suolalla ja oliiviöljyllä. Tarjoilija halusi vielä erikseen varmennuksen, että varmasti haluan tätä maistaa ja kyseli jälkeenpäin, että mitä pidin. Liekö sitten ollut heilläkin uutuuskokeilu maustaa moussea tällä tavalla, mutta olen iloinen että kokeilin, sillä maut toimivat hauskasti kyllä yhteen vaikka hieman erikoiselta kombinaatiolta aluksi tuntuikin. Tarjoilumaljan pohjalla moussen alla oli siis loraus oliiviöljyä ja sekaan/päälle siroteltu jokunen suolakide.

Reissussa kuin reissussa minulla on tapana testata paikallinen pizzakulttuuri. Dubrovnikissa pizzerioita on todella runsaasti, ilmeisimmin johtuen Italian läheisyydestä. Muutenkin italialaiset vaikutteet näkyvät paikallisessa ruokakulttuurissa vahvasti.



Matkaoppaat (kaikki joita olimme lukeneet) väittivät, että Mea Culpa (Za Rokom 3) on se paikka, josta saa Dubrovnikin vanhan kaupungin parhaat pizzat. Pakkohan väite oli testata, joten erään kävelyntäyteisen aamupäivän jälkeen päädyimme lounaalle Mea Culpaan. Kuvassa on oma pizzani, joka tällä kertaa oli capricciosa. Täytteenä oli salamia, kinkkua ja herkkusieniä. Pizzan pohja oli ohut ja rapea, täytteitä omaan makuuni varsin mukavanlaisesti ja koostumus muutenkin miellyttävä. Koko oli kuitenkin pieni este, en millään jaksanut syödä kokonaista pizzaa! Ei kyllä jaksanut ystävänikään, jolle taas sattui varsin suolainen kombinaatio hänen valitessaan ravintolan oman erikoispizzan (pekonia, kinkkua, gorgonzolaa...). Onneksi paikasta sai ottaa jämät mukaan pizzalaatikossa!

Olemme ystäväni kanssa molemmat aika kilttejä perusluonteita ja hieman taipuvaisia jahkailuun myöskin. Monena iltana pörräsimme useamman ravintolan välillä osaamatta päättää, mihin astua sisään ruokailemaan. Yhtenä iltana illallisemme hieman venähti myöhäiseen, kun taas jahkattiin paikan valinnasta. Lopulta päädyimme puoli yhdentoista aikaan illalla Stradunilta lähtevällä pikkukujalla sijaitsevaan matkaoppaan suosittelemaan Dubrovački Kantun -nimiseen ravintolaan (Boškovićeva 5).


Paikassa on vain kahdeksan pöytää ja paikka on ihanan tunnelmallinen sisustustaan myöten. Kyseessä on kahden paikallisen pyörittämä ravintola, joka on myös paikallisten suosiossa. Täältä saa myös useampaakin "perinneruokaa".



Paikan leipä oli ihanaa, paahdettua rapeaa vaaleaa leipää, joka tarjoiltiin valkosipulisen ja yrttisen öljyn kanssa. Kuvassa kuitenkin pääruokani, paikallinen erikoisuus "šporki makaruli" eli "likaisia makaroneja". Käytännössä siis pastaa tarjottuna hyvin mureaksi ja pehmeäksi haudutetun naudanlihan ja tomaattisen kastikkeen kanssa. Hyvää oli, vaikkakin suutuntuma oli koko ruokailun ajan hassu, kun normaalisti itse yhdistäisi tuon tyyppisen lihan johonkin uunissa haudutettuun lihapataan ehkäpä perunan kanssa tarjottuna, ei niinkään pastan kaverina.

Ystäväni söi rapuja, jotka oli valmistettu dubrovnikissa suosittuun tapaan eli buzzara-tyyliin. Buzzara tarkoittaa valmistustapaa, jossa merenelävät kokataan pannussa kastikkeessa, joka sisältää viiniä, valkosipulia, persiljaa ja joskus tomaattia. Kastike oli oivallisen makuista, maistelin sitä utealiaisuudesta kastamalla leipääni kastikkeeseen kaverin lautasen reunalla.

Yleisin jälkiruoka ja herkku Dubrovnikiassa on jäätelö. Jäätelöä saakin vähän joka kulmalta ja usein tarjolla on jäätelöä, joka on tavallisen jäätelön ja pehmiksen välimuoto olomuodoltaan. Sellaista pehmeää, muttei sentään aivan niin pehmeää kuin pehmis. Matkaopas väitti, että kaupungin paras jäätelöbaari on Dolce Vita, joka sijaitsee pääkadulta lähtevällä pikkukujalla (Nalješkovićeva 1).


Eikä matkaopas kyllä valehdellut yhtään! Dolce Vitasta saa vaikka minkä makuisia jäätelöitä varsin kohtuulliseen hintaan. Paikka valmistaa myös pirtelön mistä vaan jäätelömausta ja listalla on myös erilaisia jäätelöannoksia sekä juoman ja jäätelön yhdistävät kylmät herkut tyyliin jääkahvi tai jääkaakao. Näistä jälkimmäistä itse testasin ensimmäisellä visiitillämme Dolce Vitaan.


Jääkaakao (n. 2,5 e) oli aivan ihanaa, pohjallaan oikein suklaisen makuista kaakaota, jonka päälle oli laitettu pallot vanilja- ja suklaajäätelöä, valutettu suklaakastiketta ja koko komeus vielä koristeltu kermavaahdolla.



Halusimme herkutella Dolce Vitassa vielä toiseenkin kertaan. Ensimmäisellä kerralla olimme nimittäin bonganneet jäätelötiskistä mojiton makuisen jäätelön! Mojitojen ystävänä oli tottakai pakko saada maistaa kyseistä tuotetta. Valikoin mojitojäätelön toisen käyntimme pirtelööni (noin 2 e) ja hauskan makuinen pirtelö siitä syntyikin! Ei se kyllä ihan hirveästi mojitolle maistunut, mutta raikkaalle ja hyvälle kuitenkin :)

Kuvassa kaverina myös white coffee, jota pari kertaa tilasin. Valmistustapa ja mittasuhteet kahvin ja maidon välillä jäivät hämäräksi, mutta ihan hyvältä se maistui. Sokeria oli kyllä pakko vähän heittää sekaan, sen verran ärmäkkä kahvipohja tässä kuitenkin oli.

Koska emme majoittuneet hotelliin, huolehdimme aamiaistarjoilusta ihan itse. Ostimme paikallisesta lähikaupasta tuoretiskistä paikallista goudaa valmiiksi siivutettuna ja paikallista salami-tyyppistä mausteista makkaraa valmiiksi siivutettuna. Sen loputtua hankimme paikallista kinkkua leipiemme päälle. Kahvi syntyi valmiista 3-in-1 -annospussista, jossa oli mukana maitojauhe ja sokeri ja mehuakin ostimme. Todella hyvää, tuoretta ja halpaa leipää sai lähileipomosta.


Tyypillinen aamiaiseni. Vaaleaa jyväisää leipää, päällä sulatejuustoa, mausteista makkaraa ja goudaa. Juomana appelsiinimehua ja pussikahvia. Nautittuna aurinkoisella terassilla. Ei hassumpaa!

Bosnian läheisyys näkyy myöskin ruokakulttuurissa jonkin verran. Monet paikat tarjoavat ruokalistoillaan esimerkiksi ćevapi-lihapötkylöitä. Majapaikkamme perheeseen kuulunut henkilö suositteli vanhassa kaupungissa Taj Mahal -nimistä ravintolaa (Nikole Gučetića 2) , jota myös useat matkaoppaat kehuivat kohtuuhintaisena ja laadukkaana ruokapaikkana. Taj Mahal on erikoistunut lähinnä bosnialaiseen ruokaan.



Taj Mahalia kävimme tsekkaamassa parinakin iltana, mutta illallisaikaan sinne oli yleensä aina jonoa, eikä kärsivällisyytemme riittänyt jonottamiseen. Niinpä päätimme katsastaa paikan lounasaikaan ja eräänä aamupäivänä olimmekin sitten lähes ainoat asiakkaat. Lounaslautaselleni valikoitui half-and-half -annos, jossa oli muutama ćevapi-pötkylä ja porsasta vartaassa kesäkurpitsan ja paprikan kanssa grillattuna. Lisuke oli tehty ilmeisesti punakaalista (?). En itse erityisemmin kyllä pitänyt kyseisen lisukkeen mausta. Toisena lisukkeena oli uuniperuna, jonka kanssa oli tarjolla maustevoita. Ja tietysti pöytään tuotiin tuoretta, lämmintä leipää!

Ćevapit olivat itselleni kyllä entuudestaan tuttuja, sillä täällä Oulussa vaikuttaa eräs bosnialainen pikaruokayrittäjä, jonka ruokapaikassa olen moisia saanut ihan kotikulmillakin maistella.

Kuvia ja (ruoka)muistoja olisi vaikka kuinka paljon, mutta ehkä en viitsi blogia rasittaa ihan tolkuttoman isolla päivityksellä. Viikon matkaamme kuuluivat myös piipahdukset Bosnia-Hertzegovinaan Mostarin kaupunkiin, sekä pieneltä matkatoimistolta ostettu päiväretki minibussilla Montenegroon Kotorinlahdelle ja -kaupunkiin sekä Budvaan.

Jos lähtee Dubrovnikiin, kannattaa ehdottomasti yrittää sisällyttää retket naapurimaihin omaan ohjelmaansa, sillä matka näihin kohteisiin on lyhyt ja kohtuullisen pienellä rahapanostuksella voi nähdä 3 maata kerralla! Näistä en nyt turinoi tällä kertaa tämän enempää, kun ruokapoliittinen osio jäi aika vähäiseksi retkien lyhyen keston vuoksi.

Yökerhoista ja baareista emme sen kummemmin osaa sanoa, sillä juhlimispuoli jäi meillä aika heikoksi reissussa. Illallisen jälkeen kävimme kuitenkin usein juomassa yhdet terassilla, joka on rakennettu kalliolle vanhan kaupungin muurin ulkopuolelle ja josta on upeat näkymät merelle. Paikkoja taisi olla kolme ja niihin pääsi kun lähti kulkemaan muurin sisäpuolella kulkevaa kujaa meren puolella vanhaa kaupunkia ja puikkasi sisään muurissa olevasta pienehköstä oviaukosta tai raosta, josta kuului musiikkia ja/tai puheensorinaa. Yksi näistä paikoista on vähän virallisempi ja se näkyy hintatasossa, mutta epävirallisemmat pienemmät terassit olivat meistä paljon tunnelmallisempiakin.



Kuva pimeästä terassista on tietysti aivan järkyttävän kehno, mutta jospa tästä fiilistä edes hieman välittyisi. Tuossa kun istui siemaillen rommikolaa hikisen päivän jälkeen pimeässä, mutta uskomattoman lämpimässä yössä katsellen merelle, jonka yllä valaisi lähes pelkästään tähtitaivas ja satunnaisia laivojen valoja mereltä bongaillen, tunsi kyllä olonsa aika onnelliseksi.



Loppuun vielä tunnelmakuva majapaikkamme läheisimmästä uimarannasta. Hiekkarantoja ei tuolla ole, vaan kallioilla lekotellaan ja uimapaikoille on aina rakennettu portaat, joista pääsee mereen helposti itseään loukkaamatta. Useimmilla paikoilla on myös suihku, jolla voi uinnin jälkeen huuhtoa suolaisen meriveden iholtaan. Merivesi oli todella lämmintä ja pulahdimmekin mereen melkein jokaisena reissumme päivänä. Tämä ranta oli aika piilossa ja siellä olikin lisäksemme luultavasti vain paikallisia. Vinkin rannasta saimme tietysti majapaikkamme perheeltä!

Tämmöinen reportaasi reissusta nyt sitten putkahti vihdoin ja viimein ulos. Oli vaikea tarttua toimeen, koska oli hankala rajata mitä kertoa ja mitä kuvia valita. Sen voin sanoa, että Kroatiaa voin matkakohteensa suositella ihan varauksetta! Bonusta vielä täysin juomakelpoisesta hanavedestä. Kroatiassa on paljon puhtaita vuoristojokia, joista juomavesi otetaan ja tämmöisenä hellereissuna säästi pitkän pennin, kun vesipulloaan saattoi täyttää missä vain eikä vettä tarvinut ostaa kaupasta.

Turistiryysiksen aikaan reissaamisessa oli ainakin se hyvä puoli, että palveluita ja ruokailumahdollisuuksia on paljon enemmän tarjolla, kuin sesongin ulkopuolella. Englannilla pärjäsi Kroatian puolella joka paikassa vallan hyvin ja ruokalistat löytyvät useammalla eri kielellä. Ihmiset ovat myös ystävällisiä, maisemat kerrassaan upeat, ruoka usein melko simppeliä, mutta hyvää ja tuoretta ja tällä kertaa sääkin suosi meitä; aurinkoa ja uskomattoman lämmintä koko viikon ajan. Ainoan sadekuuron todistimme minibussin sisältä käsin palatessamme Montenegrosta.