Retkiä Pohjois-Italiassa

Pari päivää Milanossa hengailtuamme hyppäsimme junaan ja matkasimme Venetsiaan pariksi päiväksi. Olimme aiemmin varanneet huoneen Ca' Due Leoni -nimisestä paikasta. Ensimmäinen haaste tuli vastaan kun emme oikein hahmottaneet venetsialaisten tapaa merkitä paikkojen sijaintia ja kävelimme erästä kanaalinvartta luullen hotellimme sijaitsevan sen varrella. Tenkkapoo tuli siinä vaiheessa kun katu loppui mereen ja hotellin talonnumeroon oli matkaa vielä semmoinen 400 numeroa. Ei muuta kuin lähikauppaan kysymään neuvoa. Myyjätär ei osannut yhtään englantia mutta kaupassa oli paikalla asiakas joka osasi vähän. Hän käänsi avunpyyntömme myyjälle, joka neuvoi puolestaan asiakkaalle italiaksi ohjeet ja hän taas käänsi parhaansa mukaan reittiopastusta meille. Paikka löytyi näillä ohjeilla mutta omin päin olisi varmaan päässyt itku ennen perille pääsyä, sen verran piilossa majoituksemme oli.

Paikka oli kuitenkin symppis, huoneita oli ehkä kymmenkunta ja omamme oli kyllä todellista vastinetta venetsialaisittain varsin edulliselle 90 euron hinnalle. Huoneessamme oli oleskelutila+kylppäri alakerrassa ja yläkertaan vievien portaiden päästä löytyi sitten varsin tilava makkari. Palvelu oli erittäin ystävällistä ja henkilökunta puhui varsin hyvää englantia. Saimme myös ilmaista internet-aikaa, joten pääsimme tarkistamaan esimerkiksi säätietoja kännyköidemme kautta. Ca' Due Leoni sijaitsee siis lähellä rautatieasemaa Cannareggion alueella ja sieltä pääsee hyvin kulkemaan vesibussi eli vaporetto-liikenteellä ympäriinsä.

Hotelliamme lähin liikennöity kanaali ja maisemat näyttivät tältä. Aurinko tosiaan paistoi Venetsian-retkemme ajan kokoajan ja lämpötila keikkui +30 asteessa (ja ylikin). Toisena Venetsia-päivänä poltin hieman olkapäitäni ja se olikin onneksi ainoa auringonpolttama koko reissun aikana.

Ostettuamme vaporetto-liput (18 euroa/24 h) ja syötyämme pikaisesti vain jotain lounasta mitäänsanomattomassa turistipaikassa suuntasimme Merituulin ja Jukan jalanjäljillä ja vinkistä Castelloon, vähän kauemmas turistihälinästä.

Merituuli oli vinkannut meille Via Garibaldilla olevasta jätskipaikasta, jonka setä tekee jäätelöt joka päivä itse. Olihan sitä pakko maistaa! Minttusuklainen tötteröni oli kerrassaan herkullinen.

Päivän kääntyessä kohti iltaa Venetsia näytti vielä kauniimpaa puoltaan. Illan hämärän laskeutuessa kaupunki näytti vielä entistäkin taianomaisemmalta.

Illallinen lähellä Rialton siltaa kanaalin varressa olevassa ravintola Caffe' Centrale SNC:ssä (Riva del Vin 746) alkoi hieman häiritsevästä turistipaikkameiningistä huolimatta kivasti Veneton alueelta tulevalla proseccolla.

Alkuruokavaiheessakin meni vielä ihan mukavasti. Neljän juuston gnocchit olivat ihan kelpoa tavaraa (tosin jatkoivat tätä reissuni kelmeiden ja epäkuvauksellisten ruokien sarjaani).

Myös vara-aviomiehen lasagne oli kelvollista.

Pääruokavaiheessa iskikin pieni järkytys. Englanninkielisen menun mukaan annokseeni piti kuulua kalaa, ei suinkaan mereneläviä. Tunnetustihan en ole mikään suurin merenelävien ystävä ja Teneriffan reissulla syömieni mustekalajuttujen jälkeen ilmaantuneet vatsavaivat ovat torpedoineet sen vähänkin edistyksen minkä olin ennen sitä reissua onnistunut saavuttamaan. Yritin kovasti maistella edes vähän mutten voinut valtaa ottavalle kuvotuksen tunteelle mitään. Onneksi lautasella oli myös polentaa ja onneksi gnocchit olivat muutenkin jo täyttäneet vatsaani kohtalaisesti. Harmitti silti jättää melkein koko annos syömättä ja etenkin kun joutui maksamaan siitä 15 euroa!

Jälkkäri oli perussettiä; mansikoita ja kermavaahtoa. Siitä nyt harvemmin kukaan onnistuu pahaa taikomaan mutta koko reissun kallein illallinen (3 ruokalajia kahdelle + pullot proseccoa ja vettä yhteensä 108,70 e plus tipit) ei kyllä ollut hintansa väärti. Onneksi maisemat olivat kivat, kanaalin varrella oli kiva katsella pimentyvää Venetsian yötä. Vaikka kanssareissaajan ruoat olivat ihan hyviä, ei hänenkään mielestään paikka aivan vastannut hintatasoaan.

Seuraavana päivänä haahuilimme vielä päivän ajan Venetsiassa ennen kuin suuntasimme illalla junalla taas takaisin kohti Milanoa. Vastaan tuli muun muassa vihanneksia myyvä vene.

Kivat pikkuiset bruschettat nautimme välipalaksi Campo S. Margheritan reunalla sijaitsevassa kahvilassa. Aukiolle meidät olivat ohjanneet niin Merituulin vinkki kuin matkaoppaatkin.

Pienen kartan väärinluvun vuoksi haahuilimme pitkin Dorsoduron aluetta. Totesimme myös tämän haahuilumme johdosta että Venetsiassa todella on myös hiljaisia kujia ja kanaaleita, joiden varrella ei kuhise valtavaa turistimassaa.

Lounaspaikkaa olimme päättäneet etsiä Cannareggiosta jotta meillä olisi sitten lyhyempi matka noutamaan reppumme hotellilta ennen junalle lähtöä. Mielessä oli muutamakin matkaoppaista bongattu paikka. Päädyimme Osteria Bea Vitaan (Fondamenta delle Cappuccine, 3082 Cannareggio).

Aiemmasta haahuilustamme johtuen olimme paikalla vasta lounasajan loppumetreillä. Saimme silti erittäin ystävällistä palvelua ja käännösapua, sillä paikan lounaslista oli kirjattu ainoastaan italiaksi liitutaululle. Alkuun otimme molemmat pastat; taustalla näkyvässä kanssamatkaajan pastassa oli ainakin parsakermaa ja kinkkua/pekonia. Omani oli tomaattinen ja kermainen ja oikein herkullinen!

Pääruokaosastolla kanssareissaajan annos oli kylmä sellainen sisältäen juustoa ja kinkkua. Lisukkeena oli samaa kuin itselläni eli herneitä ja pekonia.

Oma pääruokani oli kalkkunaa grillattuna ja lisukkeena tosiaan niitä herneitä pekonilla. Ihan hyvää tämäkin, tosin pasta oli parempaa.

Jälkiruokapaikalla nautittiin espressot ja digestivoiksi napsulliset grappaa. Täytyy sanoa että grapasta ei tullut uutta suosikkijuomaani, sen verran yrmäkkää tavaraa se oli.

Koko ateriamme lasku oli 39,30 euroa (2 ruokalajin lounasmenu oli 14 e/hlö, kannu talon valkkaria, vettä, espressot ja grappat sitten siihen päälle) joten hinnalla ei Bea Vitaa ole pilattu. Muiden Venetsian ruokailuiden oltua jokseenkin pettymyksiä oli mukava päättää retki kuitenkin onnistuneeseen ruokailuun ja hyvään mieleen Bea Vitassa. Suosittelen! Paikka on sen verran sivussa turistimestoista että paikalla oli lähinnä paikallisia ja ylipäätään Cannareggiosta kannattaa etsiä ruokapaikkoja, sillä siellä on tarjolla enemmän paikallista menoa kuin keskemmällä, jossa suurin osa asiakkaista on pelkkiä turisteja ja tarjonta sen mukaista.

Seuraava retkemme kohdistui Lago Maggiorelle, joka on läntisin Italian suurista järvistä ja ylipäätään kai toiseksi suurin järvi, joka Italiasta löytyy. Maggioren rannalla on useita eri paikkakuntia ja niistä valitsemamme Baveno ei todellakaan ole mikään metropoli tai muutenkaan suuressa turistien suosiossa (enää nykyään). Syy siihen miksi emme valinneet järveen tutustumiseen vaikka Stresaa tai Aronaa oli saamamme mojito-suositus bavenolaiselle terassille :) Jollakin perusteellahan ne päätökset on tehtävä!

Joka tapauksessa haaveilemamme rento ranta- ja hengailupäivä järvellä ei ihan näyttänyt toteutuvan sillä saapuessamme aamupäivällä roikkuivat pilvet raskaina vuorilla ja sataa tihuutti eikä lämpötilakaan ollut sieltä reissun korkeimmasta päästä. Meinasi ärsyttää.

Otimme kuitenkin liput veneeseen ja tutustuimme Maggioressa sijaitseviin Borromean saariin. Kävimme kahdella kolmesta saaresta; Isola Bellalla ja Isola Pescatorella. Bellalla nautittiin vähän välipalaa. Omaani kuului muun muassa kuppi cappuccinoa joka lämmitti kivasti oloa ja mieltä.

Kyllä se päiväkin siitä sitten kirkastui ja lämpeni. Bavenon rantabulevardi kylpikin iltapäivällä jo auringossa. Turistitungosta ei mailla eikä halmeilla kuten kuvasta näkyy. Baveno on ollut suosittu kohde joskus vuosikymmeniä sitten ja siitä näkyikin viitteitä edelleen siellä täällä.

Lounasta nautittiin rannan läheisyydessä sijaitsevalla Cava Drink & Restaurantin (Viale Vittoria 28) terassilla. Paikka sijaitsee hotelli Beau Rivagen likellä ja olimme tosiaan saaneet paikasta vinkin eräältä tuttavalta. Savulohipastaa söi reissukaverini ja se oli ihan hyvää peruspastaa.

Oman lounaani virkaa toimitti neljän juuston pizza. Erityismaininta mukavan rapealle pohjalle!

Lounas päätettiin niihin paikan kovasti suositeltuihin mojitoihin eikä kyllä turhaan. Varsin hyvin tehty mojito se nimittäin olikin, oikeinkin kuuden euron hintansa arvoinen.

Vielä viimeisenä kokonaisena Italian päivänämme suuntasimme pois Milanosta kohti Bergamon kaupunkia. Bergamo jakaantuu kahteen osaan, alempana Po-joen laaksossa sijaitsevaan modernimpaan Città Bassaan ja ylempänä vuorella sijaitsevaan vanhaan kaupunkiin Città Altaan. Kuva on vanhasta kaupungista, jossa pääasiassa vietimmekin Bergamon retkemme. Kaupungin uudessa osassa matkallamme kohti funicolarea, joka veisi meidät korkealle vanhaan kaupunkiin, kävimme kylläkin kuuntelemassa parin kappaleen verran paikallista orkesteria joka sattui soittamaan konserttiaan sopivasti meidän saapuessamme.

Bergamo oli sopivan kokoinen pikkukaupunki tuollaiselle päiväretkelle. Vanhassa kaupungissa oli mukava kierrellä, joskin korkeuserot joita ei kartasta katsoen erottanut, pääsivät välillä yllättämään ja auringon paahteessa otti välillä koville kun koipiparat olivat muutenkin jo rasittuneet viikon reissukävelyistä.

Lounaspaikkanamme toimi Bar & Ristorante Campanella (Piazza Mascheroni 4, Città Alta, Bergamo). Asiakaskunta oli sekoitus paikallisia ja turisteja. Alkuun söin sienirisottoa.

Jälleen kerran kävi niin että ensin syömäni annos on parempi kuin sen jälkeen tuleva. Pääruokana toiminut leivitetty kananpala ei aiheuttanut suuria ilon kiljahduksia mutta tuli kuitenkin syödyksi. Grillatut kasvikset sen sijaan olivat parempia, etenkin paprika oli hyvää.

Lounas (2 ruokalajia, vettä, lasi viiniä, cappuccino) maksoi yhteensä 20 euroa, joten ei Campanellasta mitenkään pahakaan maku suuhun jäänyt.

Bergamosta löytyi myös söpö sydän-spreijaus. Tiivistäköön tämä kuva kuitenkin sen fiiliksen mikä Italiasta jäi. Yllättävänkin ystävällisiä ihmisiä, huippu sää, pääasiassa kuitenkin varsin herkullista ruokaa, oivallista viiniä, ihanaa jäätelöä ja mahtavia maisemia.